Kuten jokainen mahdollinen lukija voi nähdä, tämä blogi on ollut pitkällä tauolla. Tyhjensikö edellinen juttu kaiken, eikö ole ollut sanottavaa, eikö ole ollut ylimääräistä aikaa tai energiaa, jotain siltä väliltä, tai kaikkea.
Koko blogin idea oli kirjoitella satunnaisesti erilaisista paikoista ja niiden herättämistä ajatuksista.
Noin kymmenvuotiaana luin Valituista Paloista jutun miehestä, joka oli kävellyt nuoralla New Yorkissa kahden pilvenpiirtäjän välillä. Philippe Petit oli herran nimi. Se oli yksi niistä herätteistä, joka on näille matkoille siivittänyt.
Vuonna 1995 olin toisen tornin huipulla ja otin kuvan, jossa vastakkaisen rakennuksen reunassa luki Philippe Petit, vuosiluku 1974 ja jotain (elokuun 7. kyseisenä vuonna kun hän kusetti valvojia ja roudasi kamansa ylös ja teki temput). En kyseistä paperikuvaa jaksa tarpeeksi kauan etsiä, jotta sen tähän saisin liitettyä. Mutta mulla on se.
11.9.2001 olin Tikkasen Alin kanssa Rusalla lyömässä pientä viatonta selluloidipalloa pöydällä numero 12 kun puhelin soi ja minulle kerrottiin, mitä oli tapahtunut. Mentiin alakerran kahvilaan katsomaan uutisia ja todettiin pian, että eiköhän tämä ollut tässä tältä päivältä. Sota on tulossa.
Siinä välissä olin jo käynyt katsomassa maailman korkeinta vuorta.
Maailman korkein kukkula, siinä vasemmalla
Hetikohta kaksoistornien sortumisen jälkeen, jonka aiheuttajat yleisesti tiedetään, lähdettiin kollega Savilan kanssa takaisin kasitonnisten vuorten luokse ja käveltiin vajaat kolmesataa kilsaa Annapurnan massiivin ympäri. Tulomatkalla väistettiin Afganistanin ilmatila, jossa jenkit aloittivat takaisinmaksunsa torneista.
Sattumalta hieman myöhemmin työnantajani halusi minut opiskelemaan viikoksi sinne missä koko jutun ydin oli.
Pentagon 29.4.2005
Rakennuksen kuvassa näkymätön reuna oli pressujen peitossa ja edelleen saneerauksessa. Kävin myös Arlingtonin hautausmaalla.
Kuuluisat haudat Arlingtonissa
JFK ja Jacqueline Bouvier-Kennedy-Onassis vai mikäsenytonkaan.
Paikkoja ja legendoja. Onhan mulla kuvakin New Yorkin Central Parkista, jossa lukee Strawberry Fields Forever (samassa paikassa kuin se tornikuvakin). Ihan siinä Dakota Buildingin lähellä Central Parkissa. Muistan sen välitunnin Kajaanin Väinämöisen koulun pihalla kun olin radiosta kuullut, että John Lennon on ammuttu. Ihan silloin en vielä tajunnut tapahtuman suuruutta mutta silti muistan sen aamun peruskoulun viimeisellä luokalla. Ketään ikätoveriani se ei tuntunut kiinnostavan. Enpä ihmettele toki.
Vuodet vierivät, itselleni tärkeitä paikkoja muodostui. Lapsena kerrostalon yläkerran kaverini kanssa lainattiin kirjastosta kirja suomalaisen vuorikiipeilyn pioneeriajoista – Alppien seinämillä, kirjoittanut Matti A. Jokinen. Tavasimme legendaarisia lauseita, ”syvyys kovertuu allamme” kun kirjailija kiipeili Dolomiiteilla ja piirsi sen ajan kovimpiin kuuluvan reitin Via Finlandian Cinque Torrin seinämille. Itse siinä rämmimme samalla Kajaanin Vimpelinvaaran vaatimattomilla kallioilla. Sen paikan kovin reitti oli Matteuksen kauhu, jonka kaverini suoritti. Siinä vieressä toki oli vaikeampi reitti mutta sen kiipeily päättyi aina putoamiseen männynhavujen läpi. Tai saattoi se olla kuusikin toki. Siihen aikaan lumen alla olevat kivetkin olivat pehmeitä ja niiden päälle saattoi pudota.
Cinque Torri
Ne rämpimiset johtivat kaverini kanssa monen vuoden tauon jälkeen läntisen pallonpuoliskon korkeimman vuoren laelle, josta tässäkin blogissa on aiemmin kerrottu. Kaverini Matti A. – ei Jokinen – kiipesi myöhemmin myös kasitonnisen vuoren Tiibetissä. Ja hän selvisi vuoden 2015 maanjäristyksestä Everestillä.
Tämä on myös paikka ihan tavallisille paikoille, jotka ovat enemmän tai vähemmän merkityksellisiä kirjoittajalle. Yleistä merkitystä niillä tuskin suuremmin on. Tiedän muutamien perhoslajien esiintymispaikat viiden metrin tarkkuudella, koska kuvaan niitä harrasteena. Tiedän mistä saa tuoretta leipää Chamonixista kello 6.30 aamulla. Tiedän sen harjanteen Espanjan etelärannikolla Algecirasin ja Tarifan välillä, missä tuulee aina. Tiedän missä kohtaa löytyy saksalaisen tonttiin tulleen lentokoneen jäännökset Saanan takana. Ja tiedän piru vie sen pusikon, jossa hyttyset syövät aina mökkitontillamme Kainuun meren rannnalla.
Tiedän myös miltä tuntuu olla jokilaivassa päiväkausia Amazonasilla. Tai miten puskataksi kaahaa Guyanassa. Ja tiedän missä voin mennä mennä Guanaco-lauman keskelle katsomaan Torres del Painen kuuluisaa panoraamaa Patagoniassa.
Torres del Paine
Tälläkin palstalla olen julkaissut kaikenlaisia Best of -listoja. Kaupunkien kärjessä oli aina Pariisi, mutta jotenkin tiesin että se on siellä vain siihen asti kun Havanna ja Kuuba on viimein koettu. Kuudeskymmenes valtio ja paljon ennen kuusikymppisiä muutenkin. Havanna oli kaikki mitä kuvittelin, edelleenkin. Ja enemmänkin.
Hotel Nacional, Havanna
Legendaarinen hotelli Nacional on nähnyt kaiken. Frank Sinatran, mafian, vallankumouksen jälkeen Fidel ja Che Guevara pitivät siellä päämajaansa. Minä ja muu joukkiomme saapui sinne helteisen päivän päätteeksi, olimme palloilleet vanhassa kaupungissa, nähneet Calle Obispon legendaariset paikat ja päätimme mennä daiquirille Nacionalin baariin. Hotelli Nacional näki siis nyt meidät drinkillä. Huraa. Ja minut se näki baarin pihan perällä lievähkössä vatsataudissa samalla kun lihavahko jenkki poltti sikaria terassilla. Ei mennyt ihan putkeen sen legendan kanssa. Myöhemmin sain lootan Cohibaa ja nautin sitä rommin kera majapaikkamme parvekkeella. Näkyihin sieltäkin Nacionalin siluetti.
Matka ei ole vielä lopussa.
Tarinoita avarasta maasta 