Kouta viheltää vieläkin

On kaunis kesän loppupuolen päivä kun vihdoin nousen Kajaanin Kalkkisillalla höyrylaiva Koutan kannelle. Kuluneena kesänä oli tarjolla kahdenlaista risteilyä: pitempi myyttiseen Ärjän saareen ja lyhyempi Paltaniemelle. Lyhyempi tällä kertaa minulle.

94-vuotias laivavanhus vihelsi lähdön merkiksi. Se toimi aiemmin linjaliikenteessä nimellä Vuokatti II Nuasjärvellä Kajaanin ja Sotkamon välillä. Myöhemmin se siirtyi Oulujärvelle varppaajaksi. Tukinuittoon siis.

Kalkkisilta

Kalkkisilta

Irtaudumme satamasta ja lähdemme joen alajuoksua kohti. Niin, en ole ihan pelkällä risteilyllä. Kilometrien kertymisen myötä joillakin meistä herää tarve ymmärtää syvemmin mistä olemme ja mistä tulemme. Joskus siitä voi keksiä minne menemme. Tai sitten ei. Voi myös nauttia kesäpäivästäkin toki.

Tällä reissulla kuluu puolitoista mottia puita. Ne eivät ole klapeja vaan kunnon halkoja.

Hyvin pian lähdön jälkeen ohitamme Kajaanin joen ylittävän kevyen liikenteen sillan. Tai alitamme – se on nostosilta nykyään. Sitä pitkin Suvantolassa ja Nakertajassa asuneet Kajaani Oy:n – Leivän Isän – työläiset polkivat pyörillään aamuvarhain ansaitsemaan leipäänsä. Näin tapahtui myös 70-luvulla, jolloin eräs Kouta-laivan entinen konemestari polki tätä siltaa Kuninkaanniementieltä kohti yhtiön höyryvoimaa. Laukussa oli voipaperiin käärittyjä Pekka Heikkisen rieskoja ja punainen termospullo. Noina aikoina eläneet tietävät mitä termospulloa tarkoitan, se on jo suomalaista kansanperinnettä.

Suvantolan silta

Suvantolan silta

Hiljainen konemestari ei jostain syystä kertonut, että sillan viereisellä hautausmaalla lepäsivät hänen jo aikaa sitten kuolleet vanhempansa. Ei kertonut edes sille pojalleen, jota Kouta-laivan entinen keittäjä kuljetti pyöränsä tarakalla Kuisman-tädin luo lähellä Kalkkisiltaa olevaan kerrostaloon päivähoitoon. Samalle niemelle, Leivän Isän töihin hänkin matkaansa jatkoi. Kesät ja talvet, pakkasrajoja ei silloin tunnettu.

Kouta lipuu alavirtaan normaalia matkavauhtiaan, kuusi solmua tunnissa.

Lahtelan rannat

Lahtelan rannat

Pian ohitamme Pienen Särkilahden, jonka rannalla on Lahtela. Kuvan peltojen takana on Kuninkaanniementie ja muutama vanha omakotitalo. Sieltä pitäen konemestari, keittäjä ja heidän poikansa tuota taivalta taittoivat. Noilla pelloilla poika leikki, sai ampiaisenpiston, piiloutui latoon. Muutaman kerran oli suutuspäissään lähdössä kotoansa pois, reppu selässä. Pojan sisko oli jo vanhempi, kulki koulussa omalla kylällä. Taisi siinä talon edessä joku mopopoikakin jo kaasutella. Vai oliko se vanhalla Kadettilla joku Matti. Talossa oli kaksi kerrosta – toisesta kerroksesta se sisko joskus karkasi palotikkaita pitkin kylälle. Lämpimällä säällä kiljupullo räjähti kaapin päällä. Taisi käry käydä.

Pääsen vihdoin odottamaani paikkaan – konehuoneeseen.

Laivan ulkoasu ja sisätilat ovat muuttuneet sitten 50-luvun kun konemestari ja keittäjä täällä olivat töissä, parhaina vuosinaan. Mutta kone ja höyrykattila ovat edelleen samoja. Ja tästä koneesta kai se konemestari piti huolta, joten sen näkeminen oli tärkeää minulle. Konemestarin pojalle.

Sisätiloissa esitellään enemmälti Kainuun historiaa nykyään.

Koutan baari

Koutan baari

Matka jatkuu kohti Paltaniemeä. Ohitamme lapsuuteni uimapaikan, Lukkarinnurmen. Tuntuu kuin vuodet vierisivät silmissäni kohti Pappilanniemeä, toista lapsuuden uimapaikkaa.

Pappilanniemi

Pappilanniemi

Tai enhän minä uida osannut. Mutta tuolloin järven vettä säännösteltiin ja rannan hiekka jatkui satoja metrejä (tai ainakin ne tuntuivat sadoilta) ennen vesirajaa. Nyt sitä vettä on. Tuolle niemelle olen palannut säännöllisesti. Helmikuussa 2009 ottamaan valokuvaa.

Laiva kaartaa Paltaselälle. Hieman ennen satamaa otan kuvan maisemasta.

Haukivedet

Haukivedet

Oikealla Hevossaari, jonka rantakaislikoista konemestari ja sen poika narrasivat haukia ja saivatkin jonkun veneeseen. Pitkääsiimaa siinä käytettiin. Kumpikaan ei osannut uida mutta pelastusliivejä ei silloin ylle puettu.

Laiva kiinnittyy maihin Paltaniemen satamaan.

Kouta Paltaniemen satamassa

Kouta Paltaniemen satamassa

Ei tätä satamaa silloin ollut kun konemestari potkaisi puisen soutuveneen vesille ison kiven viereltä rantakaislikosta.

Risteilyllä on hieman aikaa käydä kävelyllä. Pitkästä aikaa siis Paltaniemen kuvakirkkoon.

Kuvakirkon ovenpieli

Kuvakirkon ovenpieli

Kirkon oven yläpuolella on kuuluisa kuva helvetin kauhuista ja taivaan iloista. Muutaman sadan metrin päässä Kainuun hongat humisevat. Siellä on konemestarin viimeinen leposija. Yöt ja päivät, kolmea vuoroa tehtaassa. Voisin kuvitella, että se nuoruus tällä laivalla oli vapaampaa ja helpompaa. Täynnä odotusta elämästä. Näillä rannoilla ja näillä vesillä se elämä kului. Näille rannoille palasin ja palaan niin kauan kunnes viimein mun matkaan, ei pääse saattajatkaan.

Kategoria(t): Uncategorized | 4 kommenttia

Good luck Thorong La

Mikael Nieman taannoinen menestyskirja Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä alkaa oudosti Nepalista, kuvauksella Thorong-solasta. Paikallisella kielellä paikka on Thorong La, jälkimmäinen sana tarkoittaen solaa. Viime päivinä uutiset ovat kertoneet, kuinka (kirjoitushetkellä) 29 trekkaajaa on menehtynyt maailman kauneimmaksi sanotulla vaellusreitillä. Kun saan juttuni loppuun, Wikipedia puhuu jo 50 uhrista. Tarkka luku selvinnee lähipäivinä.

Ajatukseni palasivat paikoille, joissa vaelsin vuosia sitten. Ainakin silloin tämä vajaa 300 kilometriä pitkä reitti oli varmaankin hienoimpia paikkoja vuorista pitävälle vaeltajalle tällä pallolla. Nyttemmin sinne on rakennettu teitä (jos kohta alkeellisia), jotka tuppaavat pilaamaan paikan kuin paikan Nepalissa. Annapurna Circuit kiertää nimensä mukaisesti Annapurnan vuorimassiivin ympäri ja yleensä se suoritetaan vastapäivään idän puolelta aloittaen. Reitti alkaa hyvinkin alhaalta, viheriöivien riisipeltojen keskeltä. Jyrkiltä rinteiltä putoaa satojen metrien korkuisia vesiputouksia. Annapurnan massiivissa on useita seitsentonnisia vuoria ja kruununa Annapurna I, K2:n ohella vaarallisin kiivettävä kasitonninen vuori.

Riisipeltoja Talin kylän lähistöllä

Riisipeltoja Talin kylän lähistöllä

Matka jatkuu Marsyangdi-joen laaksossa halki kaikkien Aasian kasvillisuusvyöhykkeiden. Korkeuden noustessa hindukulttuuri vaihtuu buddhalaisuuteen.

Riisi vaihtuu ensin maissiin, sitten perunaan. Thorong La:n jälkeen geologisesti alue on Tiibetin ylänköä, kuivaa erämaata. Kuivuus johtuu siitä, että vuoret estävät monsuunisateiden pääsyn ylängölle, englanniksi termi on rain shadow, suomeksi sitä nyt ei oikein viitsi sateenvarjoksikaan sanoa. Mutta ei siellä juuri sada.

Polku on paikoin leveämpi, paikoin maanvyöryt ovat vieneet sen ja yli saa taiteilla kukin miten parhaaksi näkee.

Joku sai myytyä minulle ajatuksen maitohappobakteeria sisältävien pillereiden syömisestä tuolle reissulle. No juu… ensimmäinen kiireellinen yöllinen vessareissu – jolla vessaa ei edes löytynyt – tuli sitten toisena yönä Syangessa, jossa pieni likainen poika valmisti eltaantuneessa rasvassa käristäen illallisen. Muistaakseni matkatoverini söi myös samoja pillereitä ja voi sitä pierukonserton volyymiä kunnes älysimme viimein lopettaa niiden syömisen Manangissa, noin viikon vaelluksen jälkeen. Siihenpä vatsaongelmat loppuivatkin. Älkää syökö. Never. Ever. Maitohappobakteeripillereitä.

Noin viikon käppäilyn jälkeen saavuimme Manangin kylään (n. 3400 metriä), jossa olisi hyvä viettää pari yötä ja parannella vähän akklimatisaatiota ennen siirtymistä korkealle.

JR, Indra Shrestha ja Nabaraj Lama Manangin yläpuolella

JR, Indra Shrestha ja Nabaraj Lama Manangin yläpuolella

Manang ei ole hienolla paikalla. Manang on spektakuläärisellä paikalla, Marsyangdi-joen ylimmäisellä juoksulla. Edessä on Gangapurnan jäätikkö ja saman vuoren huippu, neljä kilometriä kylää korkeammalla. Pienen matkan päässä myös yli seitsentonninen Tilicho, joka yhdistyy kilometrejä pitkällä harjanteella Annapurnan korkeimpaan huippuun. Välipäivänä käymme oppaamme Indran ja kantajamme Nabarajin kanssa vähän ottamassa ohuempaa happea kylän yläpuolella. Samalla käymme yhden munkin munkkiluostarissa ottamassa vastaan siunauksen. Siis luostarissa, jossa on vain yksi munkki. Miten sen nyt sanoisi ymmärrettävästi.

Munkki kaataa käsiini sulaa voita, joka hierotaan tukkaan. Tätähän minä juuri tarvitsinkin, viikko heikosti peseytyneenä… Kaulaani kiedotaan sateenkaaren värinen nauha, jota en tietenkään ota pois ennenkuin Suomessa.

Lopuksi minua lyödään päähän ja hoetaan Good luck Thorong La. Tämä herra on maailmankuulu. Lama Tashi, alias 100 rupee monk. Hän lienee jo poistunut tästä maailmasta.

Niin, ei tainnut nyt menehtyneille trekkaajille enää kukaan toivotella hyvää onnea.

Siirryimme siitä kohti ohuempaa ilmaa parissa päivässä. Thorong La:n alapuolella viimeinen majatalo sijaitsee 4700 metrin korkeudessa.

Thorong High camp lodge

Yövymme vähintäänkin sanottuna vaatimattomasti. Maapohjaisessa suojassa, jonka seinät näyttävät olevan savesta. Aika vilpoisa majatalo oli. Päässäni jyskyttää vähäisen hapen aiheuttama päänsärky, joka yllättäen häipyy kun juon litran vettä yhtä kyytiä.

Seuraavana aamuna jalkani nousevat kevyesti ja ehdin helposti auringon noustessa 5400 metriä korkeaan Thorongin solaan. Toisin kuin Niemen romaanissa, en mene suutelemaan metallia, eikä tarvitse huulia irrottaa lämpimällä keltaisella ruumiineritteellä irti. Tuli sitä lapsena jo kokeiltua ihan riittävästi lumikolan ohjaksissa. Mutta en irroittanut silloinkaan kieltäni kusella.

Yakgava Kang and Thorong La

Huuruinen sola on kahden kuuden ja puolen kilsan korkuisen vuoren välissä. Laskeudumme 1700 metriä alemmas Muktinathin kylään. Vai onko se virallisesti Ranipauwa, kuka näistä ottaa selvän. Muktinath on joka tapauksessa legendaarinen hindujen pyhiinvaelluskohde. Illalla majatalossa kuulemmekin luostarista kantautuvien symbaalien räiskettä.

Käymme toki vierailemassa 108 lähteen temppelillä, joka lienee alueen kuuluisin.

Muktinath

Oppaallamme Indralla on hyvä periaate, ei tippaakaan alkoholia ylämäkeen kävellessä. Alamäessä voi ottaa vähän rennommin. Pidämme pienen fiestan majapaikassamme illalla, paikalla on etupäässä nepalilaisia, yksi opas ja muutamia kantajia. Haen läheisestä kaupasta paikallista omenaviinaa. Taisi tulla useampikin reissu. Lisäksi haemme vähän snacksejä. Pitäähän perunalastuja olla. Perunoiden puutteessa menemme varastoon, jossa on kuivaa lampaan tai vuohen lihaa, ne ovat kuivaneet rapeiksi ja maistuvat vahvasti chilille. Haen lisää omenaviinaa. Ehkä vielä muutaman pullon senkin jälkeen. Paikalliset ryhtyvät laulamaan paikallista hittikappaletta, Resham Phiriritä. Melodia ja sanat ovat hyvin tarttuvia. Oppaamme kertoman mukaan tarinakin vaikuttaa perinteiseltä. Rakastunut mies lentää vuorten yli kotkaksi muuttuneena rakkaansa luokse. Häpeäkseni tunnustan tanssineeni, nepalilaiseen tyyliin. Soolona tietenkin, käsiä pyöritellen ja taivutellen. En oikeasti ollut edes juovuksissa. Ja oikeastaan en edes häpeä.

Aamulla ei ole edes päänsärky. Eteemme avautuu yksi maailman hienoimmista näkymistä.

Dhaulagiri

Dhaulagiri

Dhaulagiri, eräs maailman korkeimmista vuorista, reilu kasitonninen. Alamme laskeutua Kali Gandaki -jokilaaksoon, jota pitkin reittimme loppuosa menisi. Joki laskeutuu Dhaulagirin ja Annapurna I:n välistä, muodostaen maailman syvimmän rotkon, vuorten huipuilta joen pohjalle on korkeuseroa reilusti yli viisi kilometriä.

Ylä-Mustang

Ylä-Mustang

Olemme muinaisen Mustangin kuningaskunnassa, alue näyttää Tiibetiltä, joka on vain kivenheiton päässä.

Saavutamme joen ja alamme kävellä sen kuivaa pohjaa kohti etelää.

Kali Gandaki joki ja Nilgiri

Kali Gandaki joki ja Nilgiri

Matkaamme vielä reilun viikon alaspäin, ilmasto muuttuu leppeämmäksi, perhoset palaavat polun varteen. Näemme paljon paikallista elämää.

Liikenneruuhka

Liikenneruuhka

On alkamassa Nepalin suurin juhla, pari viikkoa kestävä Dashain. Paljolti kasviksia syövät ihmiset syövät silloin lihaa ja sitä varten vuorilta ajetaan vuohia teuraaksi kaupunkeihin. Juutumme liikenneruuhkaan.

Loppupäässä käymme vielä Poon Hillin kukkulalla katsomassa auringonnousua. Dhaulagiri muuttuu kullankeltaiseksi aamun kajossa, Annapurnan massiivi vieressä.

Nabaraj Lama ja Dhaulagiri

Nabaraj Lama ja Dhaulagiri

Kuvaan kantajamme, nuoren herran nimeltä Nabaraj Lama Dhaulagiri taustallaan. Kuvasta näkyy millainen hän on, aina naurava, hyväntuulinen. Kerrassaan hieno miehenalku. Oppaamme Indra opetti häntä iltaisin lukemaan ja kirjoittamaan, yhdessä opetimme hänelle englantia. Nyt hän on jo aikuinen, nuori mies toki edelleen. Olisi kiinnostavaa tietää mitä hänelle kuuluu. Toivon kaikkea hyvää.

Lopulta palaamme Kathmanduun. Indra tarjoaa illallisen kotonaan. Siitäkin voisi kertoa mielenkiintoisia tarinoita mutta jääköön toiseen kertaan, toisille areenoille. Hieman tarjoamastaan paikallisesta ohrapirtelöstä (jolla ei ole mitään tekemistä oluen kanssa) humaltuneena menemme illan kajossa vielä Swayambhunathiin temppelille. Näemme buddhalaisuuden symbolisoivat silmät. Tähän on hyvä lopettaa.

Swayambhunath

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , | Yksi kommentti

Fuertes vientos

Kovat tuulet puhaltaa

Kovat tuulet puhaltaa

Kovat tuulet puhaltavat ja kevät tuntuu lämpimämmältä kuin koskaan. Ehkä siksi palaan jo näinkin pian blogitauolta muutaman kuvan muodossa. Harvoin näkee liikennemerkkejä, joissa varoitetaan kovasta tuulesta.

Maailmanloppu

Maailmanloppu

Kävimme maailman lopussa ja jotkut retkemme jäsenistä osasivat suhtautua siihen asian vaatimalla vakavuudella. Ja tämä ei ole huumoria – mieleeni tässä kohtaa tulee lähinnä dokumentti Jäävuoren varjoon, jossa kerrotaan Oiva Kovasen tarina. En voisi enempää suositella tätä tarinaa, valitettavasti ei enää saatavilla Yle Areenassa.

Guanacot Torres del Painen kansallispuistossa

Guanacot Torres del Painen kansallispuistossa

Meillä oli onnea päästä keskelle guanaco-laumaa Torres del Painen -kansallispuistossa. Kollega Savilan kanssa lauoimme kameraa keskellä laumaa, maaginen valo kesti vain pienen hetken ja sen saaminen juuri oikeaan kuvaan oli enemmän tuurista kuin taidosta kiinni. Tähän kuvaan missasin muutaman sekunnin.

Kettu muttei Katja

Kettu muttei Katja

Seurasimme kotoista kettua ja yritimme saada siitä edes joltisenkin siedettävää kuvaa. En tiedä onnistuinko edes liki.

Rolling Stones - still dangerous

Rolling Stones – still dangerous

Opimme, että yli seitsenkymppisiäkään ei pidä väheksyä. Nekin voivat olla edelleen vaarallisia. Lohdullista ajatella, että sellainenkin tulevaisuus voisi olla olemassa, jos ikää riittää. Tuntuu tosin kaukaiselta ajatukselta.

Cuernos del Paine

Cuernos del Paine

Kulkemamme tiet kääpiöityivät mahtavien kallioiden vierellä.

Luolamies

Luolamies

Itsekin muutuimme pieniksi historian muovailemien muotojen edessä. Mylodon Cave, Puerto Natales.

50 shades of blue

50 shades of blue

Ja näimme viisikymmentä eri sinisen sävyä. Perito Moreno -jäätikkö.

Andien kondori

Andien kondori

Ja vihdoinkin Andien kondori kaarteli El Chaltenin kylänraitin yllä.

Fitz Roy

Fitz Roy

Aamuvarhaisella El Chaltenin bussiasemalla Fitz Roy näkyi vihdoin ilman pilviä.

Cerro Torre

Cerro Torre

Ja Cerro Torre harjanteiden takaa. Nostan hattuni korkealle sille, joka tuonne koskaan yrittäisi. Siinä bussiasemalla oli yksi vierelläni sattumoisin. Kiitokset Harrylle tästäkin reissusta. Cinco caipirinhas, por favor!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , | 2 kommenttia

Diario, diario, diario

Istumme kahvilla hotellimme lähellä, aivan Avenida de Mayon ja Avenida de 9 Julion kulmassa Cafe Guyanassa. Guyana… sopiva jatkumo edelliselle matkallemme. Cortadon ystäville tätä paikkaa voi todellakin suositella – ja minustakin tuli cortadon ystävä täällä. Istuisimme tässä kahvilassa vielä useasti niinä päivinä, jotka vietimme Buenos Airesissa. Vieressä oli lehtikioski, josta tasaisin väliajoin kantautui vaimea korina: diario, diario, diario. Todellakin – korina. Lehtikioskissa myyvän herran ääni jäi lähtemättömänä mieleemme, toistelimme matkan aikana sitä mantran tavoin tavoitellen samaa soundia. Sellaista viski-aguardiente-pisco-rommi-ties mitä bassoa ei voi saada kuin armottomalla harjoittelulla, joka tulisi Suomen viinakaupan hinnoilla mittaamattoman arvokkaaksi. The voice – valitettavasti emme saaneet sitä tallennettua mutta sain sentään kuvattua herran työssään.

El señor diario, Buenos Aires

El señor diario, Buenos Aires

En voi sanoa olevani Buenos Airesin asiantuntija, aika ei kerrassaan riittänyt tämän maailman kahdenkymmenen suuren kaupungin joukossa olevan kylän nielaisemiseksi. Wikipedian mukaan asukkaita olisi noin 13 miljoonaa. Ilmasta katsoen kaupunki oli laaja, korkeita rakennuksia on vain vähän. No, kaikki on suhteellista toki.

Don't cry for me Argentina

Don’t cry for me Argentina

Kahta asiaa täällä ei voi välttää. Legenda Evita Peron tulee vastaan tämän tästä. Ristiriitainenkin legenda historiaa paremmin tuntevien mielestä. Aika ei valitettavasti riittänyt vierailuun Recoletan hautausmaalle, jossa hänen hautansa sijaitsee.

Buenos Aires ja graffitti

Buenos Aires ja graffitti

Vielä vaikeammin vältettävä on tango. Kotikahvilamme, joksi kehtaan Guyanaa jo kutsua, lauantai-iltaan kuului tangoshow. Se alkoi lupaavasti haitarin ja viulun tiukalla kompilla. Odottelimme vain milloin ruvetaan ottamaan tango-videota kun alkaa paras osuus. Lavalle tuli kuitenkin joku entiseltä E-liikkeen myyjältä näyttävä rouvashenkilö – ei siinä sinänsä mitään – mutta kun hän alkoi kirkumaan jotain tangontapaista aivan liian suurella volyymillä, niin pakko oli poistua paikalta. Ei sitä olisi kestänyt Kuusamon sudetkaan eikä Someron R-kioskin myyjä.

Avenida de Mayo

Avenida de Mayo

Toki keskusta tuli katsottua. Pakollinen Avenida de Mayo ja Plaza de Mayo, jossa osoitetaan mieltä milloin mistäkin. Vakituisesti muistetaan sotaa Las Malvinas (Falkland) -saarista ja sitten on vielä vakituisempi kadonneiden äitien kulkue – tai vakituinen vuodesta 1977 alkaen. Presidentin palatsi, Casa Rosada on aukion toisella laidalla ja kaduilla on panssariesteitä tiukempia tilanteita varten. Telttaleiriä siellä piti nytkin ties ketkä.

Television uutisten mukaan saimme osallistua Buenos Airesin kaikkien aikojen kuumimpaan päivään. Asteita oli alle neljäkymmentä mutta televisio hehkutti 47,6 asteen lukemia kosteus ja ties mikä huomioon ottaen. Eipä siinä kelissä tosiaan viitsinyt kovin paljoa kävellä, joten vastoin kaikkia tapojani osallistuin kaupunkikiertoajeluun bussilla. Tottakai jouduimme avotaivaan alle bussin katolle kun alhaalla olisi ollut ilmastointi. Otin sitten typerää videota Bocan kaupunginosassa, reittihän menisi legendaarisen Boca Juniors -jalkapallojoukkueen kotistadionin ohitse. Diego Maradona, ehkä olette kuulleet. Ohessa video bussimatkalta – videon kuvaaminen päättyy äkkiä ja yllättäen.

Video valitettavasti päättyi jo aiemminkin täällä kuultuun kiroukseen. Niin – joku sitten heitti päälleni ilmapallon, jonka toivon olleen täytetty vedellä. Elokuvahistoria ei tainnut kyllä menettää mitään tuon videon osalta, eli sikäli heittäjän mielipiteen kanssa ei voi kovin paljoa olla eri mieltä.

Caminito

Caminito

Hyppäsimme (yksi porukasta klenkkasi…) bussista vanhan sataman tienoilla Bocassa. Paikan nimi oli Caminito, kuulemma tangon syntymäsija, talon seinässä Carlos Gardelin reliefi. Se alkuperäinen tangokuningas. Alueen talot ovat kirkkaasti väritettyjä parhaaseen etelä-amerikkalaiseen tapaan. Turistirysä toki nykyään, täynnä ravintoloita ja jokaisessa niissä jonkinlainen non-stop tango show. Kadunkulmissa oli mahdollisuus otattaa itsestään kuva tangoasennossa asiaankuuluvasti pukeutuneen henkilön kanssa. Kukaan meistä ei toki viitsinyt siihen osallistua mutta seurasimme vierestä kuinka turisteilta viedään rahat. Välillä tangohenkilöt pitivät taukoa. Miehille laitettiin siis hattu päähän, siksi kuvassa sekin.

Tangohenkilöiden taukohetki

Tangohenkilöiden taukohetki

Valitsemme lounaspaikkamme Caminiton pääkadun varrelta. Empanadat olivat kätevä lounas ja tulivat tutuiksi usein matkan aikana. Samalla saimme nauttia kuppilan omasta tango showsta.

Paljon jäi näkemättä. Mahdollisella seuraavalla käynnillä on pakko vierailla Palermon kaupunginosassa, jos ei nyt muuta niin ainakin syömässä, mutta paikka lienee kiintoisa. Ja jos mahdollinen lukija vierailee Buenos Airesissa edes hetkenkin niin mene Guyana-kahvilaan ottamaan cortado ja nauti lehtikioskin korinabassosta: diario, diario, diario!

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Magellan

Kymmenen tunnin bussimatkaa Ushuaiasta Punta Arenasiin tulikin jo kommentoitua matkan päältä. Matkalla poistuttiin Argentiinasta ja saavuttiin Chileen. Rajamuodollisuudet Etelä-Amerikassa on aina hieman kuin tokaisu elämästä ja suklaarasiasta eräässä tunnetussa elokuvassa: ikinä et tiedä mitä seuraavaksi saat. Luulisi, että rajoja ei kovin usein tarvitsisi ylittää mutta tälläkin reissulla ennätyspäivään sisältyi kahdeksan rajanylitystä, joka tuloa tai lähtöä, siis päivässä. Mutta se tapahtui toki pohjoisempana reissun loppupäässä. Chilen rajalla värjöteltiin jäätävässä tuulessa reilun tunnin verran hieman epätietoisina mitä pitäisi tehdä kun bussinatsi ei viitsinyt kertoa proseduureja.

Muuten mieleenpainuva matka oli siis hieman raskas ja kun viimein saavuimme Magellanin salmen rantaan, tähän legendaariseen paikkaan ei oikein jaksanut enää suhtautua sanoisinko mitenkään intohimoisen kiinnostuksen vallassa. Onhan koko merireitti sentään täynnä tutkimusmatkailun historiaa, nimetty löytäjänsä mukaan ja moni muukin entisajan löytöretkeilijä on siellä kulkenut. Muistona on siellä täällä pitkin rantoja ja merenpohjia olevia uponneita laivanraatoja.

Pacheco-bussiyhtiö lemppasi meidät tylysti rannalle asvalttiselle kääntöpaikalle. Odottelimme hetken pienen kulkupelimme saapumista ja kävelimme sitten lauttaan.

Lyhyen lauttamatkan jälkeen saavuimme edelleenkin hyytävässä tuulessa Patagonian puolelle, josta matka jatkui vielä tovin Punta Arenasiin.

Tampere on kaukana ja siellä sanotaan moro

Tampere on kaukana ja siellä sanotaan moro

Punta Arenas toimii porttina etelämantereelle, lennot sinne tulevat ja lähtevät täältä. Jonkin verran kaupungista siis tiesin kun on tullut seurattua naparetkeilyyn ja muuhun eteläisimpään mantereeseen liittyvistä aktiviteeteistä kertovia blogeja ja uutisia. Onhan se jokseenkin ankea kaupunki ensi näkemältä. Ja luultavasti myös toiselta näkemältä, jos sinne joskus vielä eksyn. Jos niin käy, matka tulee liittymään etelämantereeseen ja/tai Etelä-Georgian saaristoon.

Näin muutaman viikon jälkeen muisto ankeudesta on kuitenkin vaihtunut jonkinlaiseen mielenkiintoon, piti tuokin paikka nähdä.

Retkitoverin kanssa tutustuimme kaupunkiin. Keskusta ei ole laaja ja kyllä sen muutamassa tunnissa käveli läpi. Siihen sisältyi myös mutka katsomaan vanhinta nelimastoista – jollakin lisämääreellä määriteltyä alusta, jota en laivoja tuntemattomana osaa englannista suomentaa – County of Peebles -aluksen raatoa, joka makaa armeijan satamassa aallonmurtajana.

County of Peebles - kalleimmat merimailit jo seilattu

County of Peebles – kalleimmat merimailit jo seilattu

Rumankaunista.

Kaupungin keskusaukiolla, olisiko se nyt tyypilliseen etelä-amerikkalaiseen tapaan nimeltään Plaza de Armas, on se pakollinen nähtävyys, Ferdinand Magellanin patsas. Patsaaseen kuuluu isojalkainen hahmo, jonka varvas on suudeltu hiotun kirkkaaksi. Kuulemma tuo hyvää onnea ja hyvät säät salmen läpipurjehdukseen. Itse kun en purjehtinut niin jätin pussailut väliin. En omista jalkafetissiä. Iso jalka viittaa Patagoniaan, isojalkojen maahan, millä nimellä paikallista alkuperäisväestöä on aikoinaan kutsuttu.

Varpaan kiillotus menossa

Varpaan kiillotus menossa

Lähtöpäivän aamu on kaunis, vielä muutama kuva valitettavan harvasta värikkäästä chileläistalosta.

Kauniimpi puoli Punta Arenasista

Kauniimpi puoli Punta Arenasista

Mitä syvästä etelästä sitten jäi mieleen? Olen aina halunnut sinne, äärettömän äärelle ja maailman reunalle. Jäljelle jää toki etelämanner ja muitakin kaukaisia paikkoja mutta onhan tässä nyt yksi reuna sitten nähty. Joissakin asioissa kun on nähnyt sen kaikkein äärettömimmän, jota haluaisi, vaikkapa saatanallisesti, eikä sitä mukaansa saa, jäljelle jää tyhjä olo kun tietää ettei mitään suurempaa ole. Ja miksi tyytyä vähempäänkään, yritä siinä sitten sen jälkeen motivoitua yhtään mihinkään. Paikat eivät toki ole sellaisia, sinnehän voi aina palata jos mieli tekee. Mutta olisi elämässä toki muutakin. Ei nämä erikoisemmatkaan paikat enää vaan tunnu siltä miltä joskus aiemmin. Mutta paremman puutteessa varmaan tätä reissaamistakin pitää vielä jatkaa.

Päällimmäiseksi mieleen jäi kyllä tuuli. Tiesihän sen etukäteen mutta siltikin. Voisin kuvitella, että pitempään Patagoniassa oleskelevalle se alkaisi jo käydä mielen päälle. Millainen se tuuli sitten oli – vaikea sitä on välittää edes videolla mutta ohessa pieni pätkä Los Glaciaresin kansallispuistosta Lago Cerro Torren yläpuolella olevalta jäätikön moreeniharjanteelta, tämän reissun korkeimmalta kohdalta. Tosin seuraavana päivänä Fitz Royn polulla tuuli vielä kovemmin, puuskissa se kuulosti lähinnä tavarajunalta.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , | 4 kommenttia

Torres del Paine, Patagonia

Guanacot laiduntavat Torres del Painessa

Guanacot laiduntavat Torres del Painessa

Torres del Painen -kansallispuisto on sitten katsottu. W-trekki jäi erittäin vajaaksi, Puerto Natales majoituspaikkana ei ollut oikein toimiva ratkaisu liikuntaharrasteen kannalta. Mukava majapaikka toki mutta siirtyminen itse puistoon vei paljon aikaa vaikka käytossä oli oma pikkubussi ja kuljettaja. Itse puisto on laaja ja liikkuminen senkin sisällä sorateitä pitkin on hidasta.

Torres del Paine ja Laguna Azul

Torres del Paine ja Laguna Azul

Säät eivät valitettavasti suosineet valokuvaustakaan kuin hyvin hetkittäin. Vettä ei toki satanut mutta pilvet tekivät valosta harmittavan lattean ja varsinkin nämä käsittelemättomät kuvat ovat valitettavan mitäänsanomattomia siihen nähden mitkä olisivat olleet mahdollisuudet parhaassa valossa.

_MG_2967

Varsinkin ylläoleva kuva Cuernos del Painesta Lago Pehoelta käsin ei kerro juuri mitään paikan vaikuttavuudesta. Ylipäänsä joka puolella puistoa on turkoosin värisiä järviä, jotka sopivassa valossa olisivat häikäisevän kauniita. Lago Pehoen alue ylipäänsä oli hienointa seutua koko puistossa, majapaikkakin olisi ollut keskellä järveä olevassa saaressa mutta kieltämättä sen hinnat vetoavat korkeintaan japanilaisturisteihin.

_MG_2793

Mutta pientä liikuntaa sentään tuli ja tälle vuodelle ensimmäiset vuoristokosken kohinat sai kuulla. Siihen ääneen ei koskaan väsy.

Tänään sitten siirryttiin takaisin Argentiinaan ja El Calafateen, josta yhden lepopäivän jälkeen jatketaan El Chalteniin, jossa toivon mukaan päästään trekille Cerro Torren ja Fitzroyn basecampiin. Ja toki päästään.

On se muuten sikamaista kuinka täällä rokotetaan ravintolassa ruoasta, viisi äijää joutui maksamaan yhteensä melkein 120 euroa sisäfileistä (joita tietenkin tuli kaksi per lätty), parista punaviinipullosta ja erinomaisesta nelinkertaisesta espressosta. Elämä on kovaa.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , | Kommentoi

Pingviinin ylösnousemus

Joissakin piireissä on kuulemma pohdittu, pääseekö pingviini ylös jos se kaatuu – ja jos pääsee, kuinka se tapahtuu. No, sanomattakin on selvää, että kyllähän niiden täytyy ylös päästä, koska muuten joka paikassa lojuisi kuolleita pingviinejä. Vai onko blogin mahdollinen lukija muka joskus nähnyt kasoittain henkitoreisia pingviinejä maassa makaamassa?

Asia vaati selvityksen. Tutkimusryhmämme matkusti sitä varten etelä-Amerikkaan, maailman eteläisimpään kaupunkiin Ushuaiaan, Argentiinan Tulimaahan.

Havaintoretkessä oli tietysti riskinsä. Mitä jos yksikään pingviini ei satu töpsähtämään nokalleen kun olemme paikalla? Jos kampitan pingviinin, niin asia tietysti selviäisi. Toisaalta, haluaisinko profiloitua maailmanlaajuisen kuuluisuuden kera ”valkonaamana, joka kampitti viattoman ja söpön pikku pingviinin”? Paikallislehdissä otsikot alkaisivat ”Un rostro pálido trató de matar a un pingüino!” Valkonaama yritti tappaa pingviinin! Olisin kuuluisa kuten se suomalainen turisti, joka kävi irrottamassa Pääsiäissaarilla palan moai-patsaan korvasta. Kamoon, viisimetrinen kivipatsas, ”pala irtosi vahingossa”! Pingviinin kamppaaminen jätettäneen siis pois laskuista.

Odottelimme kyytiä Estancia Harbertonin -tilalle Ushuaian rantakadulla kalseassa säässä ja vesisateessa. Noin yhdeksänkymmentä kilometriä itään taitettiin Piratoursin maastokuorma-autoon rakennetulla bussintapaisella kulkuneuvolla. Viimeiset vesipisarat tulivat kun saavuimme perille tilalle. Rannassa odotti vene, joka roudasi porukkamme pienen matkan päähän Beagle-kanaalin keskelle pienelle saarelle, jossa olisi Magellanin pingviinien yhdyskunta. Paikalla oli myös jokunen kuningaspingviini, joka on kooltaan suurempi.

Taivaat aukenivat kun rantauduimme saarelle ja sää muuttui todennäköisesti parhaaksi mahdolliseksi. Oliko siellä pingviinejä? No todellakin oli. Ja huomasin välittömasti, että mitään tarvetta viattomien lintuparkojen kamppaamiseen ei ollut, kyllä ne töpsähtelivät nokalleen ja kaikkiin muihinkin mahdollisiin asentoihin ihan vähän väliä.

Kaatunut

Kaatunut

Paikalla oli myos petolintuja, jotka epäilemättä kyttäsivät ravinnokseen pingviinin poikasia. No kuinka ne sitten pääsevät ylös kun kaatuvat? Ihan helposti. Ponnistavat vaan ilmeisen vahvoilla alaraajoillaan ja käyttävät siipiään (vai sanotaanko niitä eviksi, en tiedä, ei kai) vielä apuna jos on tarvis. Ja kyllä ne pystyvät liikkumaan myös vatsallaan hyvin liukkaasti kun on kinaa naapurin kanssa, silloin linnut käyttävät yläraajojaan eli niitä siipiä apuna.

Pingviinit katsovat Tierra del Fuegon vuoria

Pingviinit katsovat Tierra del Fuegon vuoria

Oli kyllä hieno päivä, hieno paikka.

(Tämä on muuten ensimmäinen kerta blogini historiassa, jossa artikkelin aiheen ja otsikon on keksinyt joku muu – eli tämä on tavallaan tilaustyö vaikka ehkä ilman varsinaista toimeksiantoa. Kiitokset ja terveiset sinne minne ne kuuluu…)

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , | Kommentoi