Ne on valot

Ajelin Death Valleystä Mojaven autiomaan lävitse takaisin kohti Las Vegasia. Seitsemäntoista kilometriä pitkän suoran päässä oli mutka ja seuraava suora kohti Pahrumpia. Täälläpäin syrjäisemmätkin tiet ovat hyvässä kunnossa, toisin kuin Suomessa, jossa itsenäisen ajan (ylivoimaisesti) surkein ministeri Merja Kyllönen hukkaa kansallisomaisuuttamme antamalla teiden rapautua piloille. Missäpä muualla kuin Suomessa valitaan liikenneasioita hoitamaan tärkeimpään liikkumismuotoon vihamielisesti suhtautuva henkilö. Kainuulaisena hävettää, että tämä aivopierujen kuningatar on kotoisin samasta maakunnasta.

Noh, ei tuossa yllä olevalla videolla mitään tapahdu. Suoraa tietä vain ja vähän avaraa maisemaa.

Ajan vuokraamani naurettavan suuren amerikanraudan hotelli Bellagion parkkirakennukseen ja olen takaisin neonvalojen kaupungissa.

Tuo ei ole se parkkirakennus vaan hotellin toinen pilvenpiirtäjä, sen alla ravintola-, kasino- ja ostoskeskuskompleksi ja tekojärvi, jossa vartin välein esitetään musiikin säestyksellä tanssiva suihkulähdeshow. Bellagion luksuskauppasiipi jatkuu oikealle kohti Flamingon ja Stripin risteystä. Toisella puolella katua on toinen yhtä naurettavan suuri hotelli – Caesar’s Palacen parkkipaikalla ajetussa formulakisassa Keke Rosberg varmisti vuonna 1982 maailmanmestaruutensa. Nyttemmin parkkipaikalle on rakennettu muutama pilvenpiirtäjä lisää.

Caesar’s Palace

Aika moni on Vegasissa käynyt enkä varmaan pysty kertomaan tästä kylästä mitään uutta. Olin hyvin skeptinen ennen tänne tuloa ja mielipiteeni tästä kylästä ovat edelleenkin jokseenkin ristiriitaiset. Maailman kolmenkymmenen suurimman hotellin listalta laskin äkkiseltään seitsemäntoista sijaitsevaksi tässä muutaman kilometrin säteellä. Bellagio löytyy sijalta 12.

Stripin neonvalot

Eikä näitä kyllä voi oikein sanoa ainoastaan hotelleiksi. Bellagiossa on 3900 huoneen lisäksi kasino, 18 ravintolaa, lukuisia baareja, kylpylää, sirkusta, taidegalleriaa, ostoskeskusta sekä kongressikeskus. The Venetian -hotellissa voi ajella gondoleilla kanavia pitkin, shoppailla italialaistyylisillä kaduilla tai syödä jossakin piazzan reunalla olevassa ravintolassa – kaikki tämä sinisen, poutapilviä täynnä olevan tekotaivaan alla. En todellakaan ole muovisen tekotodellisuuden ystävä, enkä halua nähdä Eiffel-tornin tai Vapaudenpatsaan kopiota mutta tuleehan siitä vähintäänkin erikoinen kokonaisuus.

Jossakin Stripin varrella valomainoksessa luvataan, että Vegas on ”the entertainment capital of the world”. En tiedä onko sellaista olemassakaan mutta Vegas on varmasti hyvä ehdokas. Jo mainitun Venetian-hotellikompleksin paikalla sijaitsi aiemmin legendaarinen Sands-hotelli, jonka Copa Room -yökerhossa on tehty viihteen historiaa kun 1960-luvun Rat Pack esiintyi siellä. Olisin mielelläni ollut edes kärpäsenä katossa kuulemassa Sammy Davis juniorin Mr. Bojanglesin tai Dean Martinin ja Frank Sinatran bravuureita. Silloin vielä Dean Martinkin sai kuppinsa täytenä kun herroilla oli lavalla oma baarinsa.

En tiedä mitä mieltä tästä kaupungista pitäisi olla, käykää itse katsomassa. On se ainakin uniikki ja ainutlaatuinen – nuo adjektiivit voivat sitten sisältää mitä tahansa. Bellagion suihkulähdeshowta katsoessa tulee varmaan muillekin kuin allekirjoittaneelle mieleen, että on jokseenkin idioottimaista järjestää senkaltaista viihdettä – tai ylläpitää golfkenttien viheriöitä keskellä autiomaata. Veden puute on ilmeinen vaikka läheinen Colorado-joki onkin padottu ja vettä otetaan Mead-tekojärvestä. Mutta rahaa tuntuu olevan näillä seuduin. Henkilökohtaisesti varmaankin palaan tähän kaupunkiin, Vegasiin saa lentoja siedettävin hinnoin ja lähistöllä on runsaasti ainutlaatuisia luonnonnähtävyyksiä, jotka täytyy joskus käydä katsomassa.

New York, New York

Death Valley

Las Vegasin neonvaloissa loistavasta fantasiamaailmasta oli pakko päästä hetkeksi pois. Alunperin ajatuksena oli käydä tarkistamassa kuinka lähelle Groom Lakea voisi päästä Vegasista pohjoiseen Extraterrestrial Highwayltä lähtevää tiettyä Google Mapsista vakoiltua hiekkatietä pitkin. Todennäköisesti ei kovin lähelle. Kyseinen suolajärven laakio tunnetaan myös nimellä Area 51, jossa sijaitsee salainen lentotukikohta, missä salaliittoteorioiden mukaan säilytetään humanoidien jäännöksiä, jotka kerättiin kun lentävä lautanen tuli tonttiin Roswellissa New Mexicossa vuosikymmeniä sitten. Sattuneista syistä minulla oli velvollisuuksia Vegasissa ja jouduin luopumaan siitä suunnitelmasta ajan puutteen vuoksi.

Suunnitelma B oli sitten ajaa Death Valleyn retkellä Mercuryn kylän kautta. Hieman kylästä pohjoiseen sijaitsee alue, jossa posauteltiin ydinpommeja, yllä mainitussa nettikartastossa alue on täynnä erikokoisia kraatereita ja Groom Lake sijaitsee hieman koilliseen niistä. Alue on edelleenkin käytössä, vaikka viimeinen ydinkoe tehtiin vuonna 1992. Ennuste senkin paikan osalta oli huono ja kun käännyin Renoon menevältä valtatieltä kohti Mercurya, osuin heti portille, jossa oli jotakin tresspassingistä. Nyt ei ollut aikaa hankkiutua putkaan, joten luovutin ja käännyin takaisin kohti varsinaista kohdetta.

Saavuin autiomaan halki Amargosaan, joka ei ole juuri muuta kuin tienristeys kohti Kuolemanlaaksoa. Risteyksessä oli kuppila, jonne muukalaisetkin olisivat tervetulleita. Alla olevasta kuvasta rajasin pois rakennuksen vaaleanpunaiseksi maalatun siiven, jossa luki Brothel. Joku veljestalo ilmeisesti. Ihme kyllä pihassa käyskenteli vain jokunen sisko.

Pian saavun Nevadasta Kalifornian puolelle ja otan suunnan vuoren huipulle, joka tunnetaan nimellä Dante’s View, sieltä olisi näköala suureen osaan Kuolemanlaaksoa. Huippu on lähes 1700 metrin korkeudessa ja saapuessani sataa jokunen hiutale lunta. Ja sitten tuulee, aivan helvetisti. Alla lyhyt video paikasta, olen juuri maanosan matalimman paikan, Badwaterin suolajärven yläpuolella, se on lähes 1800 metriä alempana, joten näköala on kohtuullisen hulppea.

Tällä kukkulalla ei tarkene kovin kauaa olla kesävaatteissa, joten siirryn alaspäin kohti Furnace Creekiä, jossa pitäisi olla lämpimämpää. Helmikuu on varmaankin niitä parhaimpia aikoja käydä täällä, Furnace Creekissä on mitattu koko maapallon korkein lämpötila – 56,7 astetta vuonna 1913. Heinäkuun normilämpötilat on kivasti neljänkympin huonommalla puolella. Olen täällä ensimmäistä kertaa, joten kaikki kliseet on käytävä, siispä pysähdyin Zabriskie Pointille kuvaamaan paikkaan, jossa varmaan maisemakin on jo kulunut pelkästään miljoonan vuosittaisen turistin ottamista kuvista. Olisi hienoa kulkea aina siellä missä ei ole muita ja olla yksikseen, mutta suositut paikat ovat suosittuja yleensä hyvästä syystä. Maisema on vähintäänkin erikoinen, muutama kilometri ennen alkaa kymmeniä, satoja metriä korkeat keltaisen, punaisen ja vihreän sävyiset savikukkulat, joiden väliin muinaiset vesivirrat ovat uurtaneet kanjoneita.

Olen kohtuullisen määrän jo ehtinyt kiertää Yhdysvaltain länsiosien kansallispuistoja ja voi sanoa, että ei niissä kyllä koskaan pety, kaikki ovat erilaisia ja omalaatuisia. Tämä paikka on toki karu mutta vähään tyytyvänä minulle riittää savinen ja kivinen maakin katsottavaksi. Ja tässä se puhkikuvattu, klassinen kuva Zabriskie Pointilta.

Tähän aikaan vuodesta turisteja on oikeastaan aika vähänlaisesti, mutta muutama sentään Zabriskie Pointillakin on yhtä aikaa.

Furnace Creekissä ei ole juuri muuta kuin pari majataloa, huoltoasema ja Death Valleyn kansallispuiston päämaja. Ajan pohjoiseen katsomaan Mesquite Flats -hiekkadyynejä. Myös itse laakson pohjalla tuulee ihan riittävästi ja näen jo kaukaa hiekkapilviä. Lähestyn dyynejä jonkin matkaa jalan mutta tuulenpuuskissa saan sen verran kattavan hiekkapesun, että mukavuussyistä jätän dyynien katsomisen vähän etäämmälle.

Näillä kulmilla olisi pitänyt ehdottomasti käydä katsomassa myös Racetrack Playa, mutta aika on edelleenkin kortilla ja paikalle pääsyä varten suositellaan nelivetomaasturia. Tuttavani Ansel on paikan käynyt ansiokkaasti kuvaamassa. Seuraavaksi otan suunnan kohti etelää ja Badwateria. Näillä teillä ajaminen on hypnoottista, maisemaa voi uppoutua katsomaan ajaessaankin kun tiet ovat pitkiä ja suoria. Turun kultakurkku Ressu lienee käynyt näillä main vaikka hän tosin lauloikin kaduista kaupungin.

Sotken kengänpohjani suolaan Badwaterissa ja saan kuitattua Anti Seven Summits -projektin ensimmäisen pohjan (myöhemmät viittaukset termillä ASS-projekti).

Useimmat turistit eivät näytä poistuvan paikalta Badwaterista suoraan etelään menevää tietä, se on hieman huonompikuntoinen noin amerikkalaisittain mutta minullehan autio tienpätkä pitkin Kuolemanlaakson pohjaa sopii hyvin. Tien viereen on tullut päivää paistattelemaan muutaman kojootin lauma. Ne eivät pelkää ihmisiä ja piirittävät auton. Toinen kojootti lipoo kielellä huuliaan nähdessään pysähtyvän turistin, toinen haukottelee. Kojootit eivät näytä erityisen keljuilta mutta eipä näy maantiekiitäjääkään.

Alhaista

Silloin tällöin sitä ihmettelee kuinka alhaalle ihminen voikaan vajota. Jokainen voi sitä myös kohdallaan pohtia. Mutta missä tämä on kuvattu? Ryhtyisinkö pilkille? Vierailuajankohdan sää oli paikalle hieman epätyypillinen ja siksi en saanut kuvasta itseäni täysin tyydyttävää.

Täydellisen schnitzelin metsästys

Tämän blogin varsinainen toiminta-ajatus on käsitellä paikkoja, jotka herättävät sen verta ajatuksia, että niistä voi julkaista muutaman kuvan ja usein hieman tekstiäkin. Usein eksyn sivuraiteille majoituspaikkoihin – joihin taannoin julkaisin oman sivunkin (yläpalkista löytyy Hotelleja) – tai sitten syömiseen.

Yksi aina varmoista ruokavalinnoista on leivitetty kappale kuollutta eläintä. Pieni kuorrute ja käristäminen takaavat tasaisen laadun eikä aina ole väliä onko sisällä lihaa vaiko kalaa. Joskus eroa ei huomaakaan jos ei tiedä. Terveisiä firman ruokalaan…

Tässä siis kertomus täydellisen wienerschnitzelin metsästyksestä. Eräs kollega kysyi, että onko niissä muka jotain eroja. No on. Ei ehkä yhtä suuria eroja kuin sisäfileellä ja kookosmaidossa haudutetulla kalanpäällä, mutta kuitenkin.

Tätä ruokalajia saa useasta maailmankolkasta. Latinapohjaista kieltä puhuvissa maissa ruoan nimitys on usein milanesa. Harvoin on milanesa tehnyt niin hyvin kauppansa kuin pienessä Argentiinan ja Chilen rajamailla olevassa Puente del Incan kylässä, jossa tarjoilija lätkäisi puolen pöydän kokoisen ohuen leikkeen lautaselle. Olimme juuri kävelleet kolmisenkymmentä kilometriä Aconcaguan basecampista kylään ja pohdimme menemmekö ensin syömään vaiko pesulle. Pesullahan ei siis oltu käyty pariin viikkoon. Pohdinta kesti tuhannesosasekunnin ja haisevina menimme reppuinemme päivineen kylän ainoaan kuppilaan. Henk.kohtaisesti olin laihtunut kuutisen kiloa kahdessa viikossa ja ruoalle oli tilausta. Muissa oloissa makuelämys ei ehkä olisi ollut niin vahva.

Kun wienerschnitzelistä puhutaan, niin tottakai sitä pitää mennä etsimään Wieniin. Tyhmempikin ymmärtänee asiayhteyden. Olin tutkinut asiaa ja lähetin tiedustelupartion tutustumaan etukäteen erääseen tiettyyn ravintolaan Itävallan pääkaupungissa.

Figlmüller, Wien

Figlmüller on käsite ja ehdoton käyntikohde schnitzelin ystävälle Wienissä. Normaalikokona wienerschnitzelille yleensä pidetään 41 numeron lapikkaan kokoa mutta Figlmüllerissä se ylitetään reilusti. Itävallassa yleensäkin saa tosin aika reiluja annoksia. Pihvi on ohkainen eikä ainakaan allekirjoittanut tarvitse sen lisäksi etu- tai jälkiruokia. Figlmülleriin on syytä varata pöytä, itse yritin tehdä sitä parisen viikkoa ennen joulukuista matkaani mutta eipä ollut enää lähelläkään, että olisi ollut vapaata. Ainoa keino sitten oli jonottaa ja yrittää valita sopiva kellonaika vierailulle. Kyseinen kuppila toimii kahdessa eri rakennuksessa samassa korttelissa enkä onnistunut pääsemään ns. pääravintolaan vaan jouduin Bäckerstrassen tiloihin. Kuljin matkani aikana useamman kerran kuppilan ohitse ja joka kerta ovella kiemurteli pitkä jono.

Naurettavan iso wienerschnitzel Figlmüllerissä

Pelkkään ravintolan maineeseen ei pidä luottaa ja oli syytä tehdä tarkistuskäyntejä muuallekin wienerschnitzelin pääkaupungissa. Seuraavana päivänä yritin toiseen legendaariseen wieniläisravintolaan mutta vielä huonommalla menestyksellä, ei ollut lähelläkään että olisin päässyt sisään.

Sen sijaan menin läheiseen Gasthaus Pfudliin ja ikävä sanoa, mutta Figlmüllerin pihvi ei pärjännyt tällekään. Legendaarisemman kuppilan ongelma voi olla se, että asiakkaita on julmetun paljon ja he eivät kertakaikkiaan ehdi toimittaa pihviä suoraan pannulta (tai nämä ilmeisesti uppopaistetaan) tarpeeksi nopeasti asiakkaan nenän alle. Tämähän on oleellisinta ko. eväässä, kuoren pitää olla rapsakka.

Wienin retki taisi kuitenkin ratkaista itse pulman: missä on se maailman paras wienerschnitzel? Edelleenkin ylivoimaisesti parhaan leikkeen olen syönyt Itävallan eteläreunalla Villachin kävelykadun varrella olevassa ravintolassa, Stadtrestaurant zur Post. Eväs oli rapsakka, kuori lehtevä, lisukkeet kohdillaan, tarjoilu erinomaista. Yhtiömme suosittelee.

Best of v. 3.0

Jo traditionaalisena vuosittaisena uudelleenjulkaisuna päivitetty Best of – worst of -lista muutamasta kategoriasta. Lisätty uutena Pubit, vuosi olisi muuten jäänyt vähän köyhähköksi. Listalle pääsee täysin subjektiivisesti valittuja kohteita, joissa itse olen käynyt, bubbling under -listalle pääsee mahdollisia paikkoja tai alueita, joista voisi löytyä potentiaalia listasijoitukseen, mutta joissa en ole käynyt. Muutokset lihavoituna.

Hienoimmat tiet
1. Highway 1 – 101, USA (Jenner, California – Florence, Oregon)
2. Amalfin rannikko, Italia (Sorrento – Amalfi)
3. Alaska Highway, USA – Canada (Dawson Creek, BC, Canada – Fairbanks, Alaska, USA)
4. Sortland – Svolvaer – Å, Norja (Lofootit)
5. Ullapool – Thurso, Skotlanti (rantaa pitkin)
6. Highway 1 (kuka älyää noiden tienumeroista mitään…) Key Largo – Key West, Florida, USA
7. Icefields Parkway, British Columbia, Canada
8. Valtatie 8 Kroatian rannikolla välillä Rijeka-Zadar
9. Torr Road, Pohjois-Irlannin itärannikko
10. Platja d’Aro – Tossa de Mar (tie nro 682), Costa Brava, Espanja

Torr Road, Pohjois-Irlanti

Bubbling under: Great Ocean Road, Australia, Highway 1 (San Francisco – Los Angeles), Pan American Highway (Alaska – Tulimaa), mikä tahansa tie Moskovasta Vladivostokiin Ladalla ajettuna (ja siellä takarivissä: hymy persiiseen, auto ei välttämättä ole Lada mutta mulla on jo teoria kuinka se käytännössä hoidetaan).

Maukkain tie
1. Route du Vin, Alsace, Ranska

Huonoimmat kuppilat
1. Syangen kylässä Annapurna circuitilla (Nepal), jossa pieni likainen poika teki eltaantuneessa rasvassa paistetun ruoan. Sitten kun yöllä tapahtui se väistämätön, majatalon vessan ovet olivat lukossa. Harhailin kylän raitilla – erittäin kiireellisesti – ponnistin kylän reunalla polun yli ties miksi asetetun tukkipinon (estämään villieläinten? rosvojen? yhtään kenenkään? saapumisen kylään keskellä yötä) ja ehdin tehdä asiani ennen kuin oli liian myöhäistä. Hyvin valvotun yön jälkeen heräsin (hmm.. onko tuossa joku logiikkavirhe?) pääni vieressä olevan viisisenttisen hämähäkin vierestä. Aamulla kun jatkoimme matkaa, kehotin matkatoveriani olemaan kääntämättä päätään vasemmalle erään tietyn torpan takana.
2. majatalo Dingbochessa, Nepalissa. Keittiömestari lapioi paljain kämmenin tuoretta jakinpaskaa kuivumaan kiviaidalle ja lähti sen jälkeen – käsiään pesemättä – valmistamaan ateriaa. Söin munakkaan.
3. pizzeria San Marinossa, nimeä en muista mutta siellä on hieno terassi, josta loistava näköala kohti Riminiä ja Adrianmerta – huono palvelu ja maailman surkeinta pizzaa. Älkää menkö edes näköalan vuoksi.

Parhaat kuppilat
1. Pampas Argentine Steakhouse (Vámház körút 6, Budapest, Unkari) (universumin parasta pihviä, yksistään matkan arvoinen)
2. Benjam’s Bistro, Helsinki (maailman parasta carbonaraa)
3. Puente del Incan ainoa baari, Argentiina (parasta retkitovereitten kera Aconcaguan kiipeämisen jälkeen, kun henkilökunta pistää säpin oveen, Queenin levyn soimaan ja tulee mukaan)
4. L’Atmosphère, Chamonix, Ranska (ruoasta viis, mutta pöytävaraus joen viereiseen pöytään)
5. Stadtrestaurant zur Post, Villach, Itävalta (Hauptplatz 26) (paras wieninleike ja asiallinen palvelu)
6. Casa Valerio, 88, Rue dy Lyret, Chamonix, Ranska (hyvää peruspizzaa, ilman pöytävarausta sisään klo 18.50, tunnin päästä paikka on jo täysi, uunin vieressä aika lämmintä, seinällä ralliaiheisia kuvia) (tarkistuskäynnillä v. 2012 havaitsin myös pastan hyväksi valinnaksi, ralliaiheiset kuvat olivat vaihtuneet enemmän paikan emännän maun mukaisiksi)
7. Osteria Osticcio, Via Giacomo Matteotti 23, Montalcino, Italia (risotto!)

Parhaat pubit
1. The Crown Liquor Saloon, Belfast, Pohjois-Irlanti (aivan ehdoton käyntikohde vaikka absolutistille, korostan jyrkästi!)
2. The Temple Bar, Dublin, Irlanti

The Temple Bar, Dublin

Hienoimmat maisemat/paikat
1. Maailman hienoin hiihtolatu, Kilpisjärvi, Suomi
2. Machu Picchu, Peru
3. Annapurna Circuit, Nepal (arvio perustuu vuoteen 2001, jolloin teitä ei ollut)
4. Chukungin laakso, Khumbu, Nepal
5. Yosemite, California, USA
6. Crater Lake, Oregon, USA
7. Ngorongoron kraateri, Tansania
8. Les Îles du Salut, Ranskan Guyana (monet tuntevat paikan paremmin Pirunsaarina)
9. Vallee Blanche, Chamonix, Ranska
10. Lauterbrunnenin laakso, Sveitsi
11. Manun kansallispuisto, Amazonas, Peru
12. Reserva Faunistica de Cuyabeno, Amazonas, Ecuador
13. Ärjän saari, Kainuu, Suomi

Bubbling under: Grand Canyon (USA), Glacier National Park (Montana, USA), Tibet, Okavango Delta (Botswana), Atacaman autiomaa (Chile, Argentiina), Salar de Uyuni (Bolivia), Tyynen valtameren saaret, Karibian saaret, Antarktis, Baffinin saari (Canada), Altai-vuoristo, Tien Shan -vuoristo, Namibin autiomaa (Namibia), Kamtsatkan niemimaa (Venäjä), Li-joen karstikalliot (Yangshou, Kiina)…

Kaupungit
1. Pariisi, Ranska
2. Pariisi, Ranska
3. Pariisi, Ranska
4. Ei mitään
5. Paljon tyhjää
…
…
…
…
6. Saint Malo, Ranska
7. Riquewihr, Ranska
8. New York City, USA
9. Sintra, Portugali
10. Iquitos, Peru
11. Key West, USA
12. Siracusa, Sisilia, Italia

Bubbling under: Käymättömistä kaupungeista voisin kuvitella tälle listalle Rio de Janeiron, Lhasan ja Kashgarin (kahden viimeisen mielikuva todennäköisesti väärä ja perustuu Heinrich Harrerin ja Sven Hedinin kirjallisiin tuotoksiin ennen kuin kiinalaiset tulivat pilaamaan kaiken). Ehkä Kioto? Samarkand – tuskin kuitenkaan. Rothenburg ob der Tauber? En edelleenkään erityisemmin pidä kaupungeista, suurin osa niistä on samanlaisia.

Unohdetussa laaksossa

Ja vedetään heti matto alta otsikosta: läntisessä keski-Euroopassa ei ole yhtään paikkaa missä ei ole ihmisiä. Ja jos jonakin päivänä, johonkin vuorokauden aikaan sattuisitkin jonnekin missä ei ole ketään, niin odota hetki, kohta sinne pölähtää bussilastillinen porukkaa. Unohdetuksi, lähes autioksi voidaan kuitenkin laskea mikä tahansa paikka, jossa ei ole joukkiota oppaan kantaman lipun perässä kulkevia japanilaisia.

Kulutin syyskuun alkua tutkimalla Sveitsissä Valaisin (Wallis) kantonissa Rhône-joen eteläpuolella olevia minulle toistaiseksi tuntemattomia alppilaaksoja. Zermattit sun muut turistipaikat on käyty jo aikaa sitten mutta jäljellä olisi niitä paikkoja, joista ei paljon lauluja lauleta eikä runoja kirjoitella. Zermattista vuorijonon lännen puolella on ensin Val d’Anniviers, jonka kävin tutkimassa ennen kuin siirryin pykälän edelleen kohti länttä, Val d’Hèrensiin.

Jo ajoreitti kohti laakson perää on näkemisen arvoinen, matkalla voi pysähtyä ihmettelemään Euseignen pyramideja. Hetken päästä näkymää hallitsee valkoinen pyramidi, Dent Blanche (+4300 m), jonka voi laskea jo vuoreksi eikä pelkäksi pulkkamäeksi.

Les Hauderèsin kylästä siirrytään edelleen kohti länttä ja Arollan laaksoa. Itse Arolla on viehättävä pieni kylä, jossa näytti liikkuvan hyvin vähän turisteja sesongin juuri loputtua. Se tietysti johtuu siitä, että täällä ei näytä olevan liiemmälti niitä kirottuja hiihtohissejä, joilla on pilattu jopa legendaarisen Matterhornin ympäristö. Alppien mittapuulla tätä paikkaa voisi lähinnä luonnehtia Jumalan hylkäämäksi enkä ole tätä autiompaa paikkaa nähnyt sitten La Bérarden Écrinsin kansallispuistossa Ranskassa. Ehdottomasti paikka minun makuuni. Päivän retkeilyn jälkeen nappasin pienen ilmakuivakinkkupatongin oluen kera kylän reunalla olevassa baarissa.

Sitä ennen kuitenkin patonki tuli ansaita pienellä retkeilyllä. Tien päässä pysäköin vuokraamani saksalaisen kansanauton, joka lienee saanut mallinimensä siitä mailalla pelattavasta pelistä, jossa ei enää tarvitse yrittää osua liikkuvaan palloon.

Arollan laaksoa hallitsee yksi vuori – Mont Collon, ainakin kun asiaa tarkastellaan laakson pohjalta kahden kilometrin tasalta. Mont Collon on alle neljä kilsaa korkea mutta ei sitä oikein mielellään pulkallakaan laskisi. Se näyttää tukkivan laakson päässä pääsyn Italiaan.

Joskus joidenkin kanssa olen keskustellut, mitä eroa on vaeltamisella Lapissa tai sitten vuorilla (melkein missä tahansa). Olen aina vastannut, että Lapissa vaeltaminen on vaativampaa, koska pitää osata suunnistaa. Yllä olevasta kuvasta fiksulle selvinnee aika nopeasti miksi Alpeilla ei tarvitse osata juurikaan suunnistaa.

Suuntaan pussin perälle kohti Mont Collonin pohjoisseinämää. Se näyttää jokseenkin massiiviselta, laakson pohjalta huipulle on reilut puolitoista kilometriä. Alan nousta itäreunaa ylöspäin kohti Cabane de Bertol -vuoristomajan alapuolella olevaa terassia, Plans de Bertol nimeltään. Siinä matkan varrella ohitan laaksoa vartioivan Jeesuksen.

Nousen kuutisensataa metriä laakson pohjaa korkeammalle ja saavun pienelle ja matalalle kiviselle rakennukselle, jossa on rikkoutuneet ovet ja sisusta on kuorrutettu lampaan jätöksillä. Näköala on hyvä ylemmälle Arollan jäätikölle ja Mont Collonin itäpuoliseen vuoristoon. Tämä Sveitsin ja Italian rajaseutu Matterhonista länteen on hyvin kompleksi massiivi, huippuja on hyvin paljon ja seutua tuntematon saa tovin selvitellä kartasta mikä kukkula on mikin. Tällaiselle vuorifriikille hyvin mielenkiintoista maastoa, jonne täytyy palata vielä useasti. Näiden vuorten välisissä solissa kulkee myös Alppien ehkä mielenkiintoisin vaellusreitti, Haute Route Chamonixista Zermattiin.

Plans de Bertol -terassilta avautuu myös näkymä Arollan laakson länsipuolelle. Laakson pohjalta ei näkynyt juuri muuta kuin Mont Collon mutta olen tarpeeksi korkealla nähdäkseni myös sitä ympäröivän jäätikön ja Pigne d’Arolla -vuoren (alla olevassa kuvassa oikealla harjanteen takana).

Hurahdin tähän paikkaan niin, että melkein ostin typerän I love Arolla -paidan kylästä. Mutta vain melkein.

Gemmi

Niin se loppui kuin alkoikin – kesä. Huhtikuun ensimmäisinä päivinä olin Pyreneiden vuoriston etelärinteillä heti lumien sulamisen jälkeen. Kukkuloiden toisella puolella vielä lasketeltiin kun kävelin Monte Perdidon kansallispuistossa ylämäkeä kohti viheriäisiä niittyjä.

Viisi kuukautta myöhemmin ajelin Zürichin suunnalta kohti Rhône-joen alkulähdettä ja Valaisin kantonia. Kesä päättyisi tutkiessa vielä käymättömiä laaksonpohjia Valaisin Alpeilla ja käymällä jo tutussa Gemmi-solassa Rhône-laakson pohjoispuolella, Bernin ylämaalla.

Kiertelin serpentiinimutkat ja saavuin Bernin ylämaan selkäruodolle, Grimsel-solaan. Muutaman päivän huonomman sään jälkeen solassa oli syyskuulle epätyypilliseen tapaan lunta, mutta nyt paistoi aurinko täydeltä terältään. Pysähdyin solassa olevaan kahvilaan, jonka kassalla tulin ryöstetyksi. Terassilla jostakin esiin astui mies alppitorven kanssa ja soitti haikeita säveliä. Satumaisen kaunis uni ei loppuisi aivan vielä.

Seuraavana aamuna Leukerbadin kylässä otin kabiinikyydin melkein kilometriä korkeammalle Gemmi-solan reunalle. Paikka oli tuttu jo aiemmilta vuosilta, tällä kertaa suunnistin kohti Sveitsin Alppikerhon Lämmerenhütte-majaa. Se olisi sopivan helppo päiväreissu taas jalkojen vetreyttämiseksi.

Kabiinin yläasemalta käännytään vasemmalle kohti vuorten ympäröimää tasaista laaksonpohjaa (Lämmerenboden). Kovin korkeita kukkuloita Gemmi-solan ympärillä ei ole: Wildstrubel, Rinderhorn, Doldenhorn sekä Balmhorn jäävät alle neljän tuhannen metrin. Kuljen pitkin jäätiköiltä tulevan joen pohjaa, tähän aikaan vuodesta joki on vain kapea uoma. Lunta oli täälläkin yllättävän paljon, paikoin jopa puolisen metriä kinoksissa. Toki kovaa vauhtia sulamassa sään lämmettyä.

Itse maja on noin kolmesataa metriä korkean kallion päällä, joten hieman joutuu ylämäkeäkin kävelemään ennen perille pääsyä. Polku on loppuosaltaan hieman hankalampi ja menee enempi rämpimisen (engl. scrambling) puolelle. Perillä odottaakin sitten yllättäen täysi talvi ja kun aurinko piiloutuu pilven taa, oli pakko ruveta kiskomaan lisää vaatetta päälle.

Paluumatkalla kylään valitsen kabiinin sijasta jalkapatikan. Solasta takaisin Leukerbadiin laskeudutaan pystysuorien kallioiden lomaan tehtyä paikoitellen hyvin jyrkkää polkua pitkin. Reitti on nimeltään Gemmiweg, sinänsä hyvin turvalliseksi ja paikoin jopa leveäksikin tehty, paikoitellen vuoren seinämään koverrettu. Kylästä käsin on vaikea hahmottaa missä reitti kulkee 900 metriä korkeiden kallioiden lomassa. Suosittelen Gemmiwegiä jyrkästi satunnaiselle alppivaeltajalle, se on yksi hienoimmista tiedossani olevista reiteistä Alpeilla. Joku onnekas voi nähdä paikalla villiä luontoakin. Alla olevassa kuvassa Gemmiwegin voi nähdä parhaiten kuvan alaosan keskellä siksak-kuvioista tai kuvan ylemmän puoliskon alaosan vasemmalta sivulta vastaavasta kuviosta. Itse sola ja siellä oleva vanha suljettu hotelli kuvan yläreunassa.

Aika kultaa muistot ja alastullessa aika pian muistiin palautui edellinen kerta. Kesän jäljiltä jokseenkin harjaantumattomat polvilihakset alkoivat hyvin pian huutaa hoosiannaa, polun kaltevuus on aika armoton suurimman osan matkaa. Kylän lähestyessä nautinto oli jo jokseenkin kivulias.

Perimmäisten kysymysten äärellä

Vain jokunen aika sitten kansanretkeilevä nuoruuden aikainen(kin) ystäväni etsi vastauksia sangen perustavanlaatuisiin elämän ongelmiin sukeltelemalla kainuulaisen erämaan rotkolaakson lammen tummiin ja syviin vesiin. Kuittasin mainion jutun huumorinomaisella kommentilla varoittaen erämaasta löytyvistä näkyjä aiheuttavista sienistä.

Totuuden nimissä on sanottava, että eivät ne ajatukset kovin vieraita ole olleet. Enkä tarkoita sitä, että vain muutama päivä aiemmin kävin itse samaisella lammella. Pankin talonmiehen toimessa tulee useinkin mietittyä kuinka asiansa voisi järjestää jotenkin niin, että voisi tehdä sitä mitä oikeasti haluaa. Ei sillä, on talonmiehen hommissa joskus hauskaakin, voi vaikka miettiä toiveiden täyttämisprosessia (request fullfillment) tai miettiä kauppapaikkaa, jossa niitä toiveita voi täyttää. Ja kaikki tämä mukavien kollegoiden kanssa, joita vielä piinasin ruokatunnilla haaveilla matkasta Ladalla Vladivostokiin. Kyllä kunnon virkamiehen pitäisi ajatella työasioita ruokatunnillakin.

Kesäloman alussa olin tien päällä, aurinkoisena aamuna matkalla Kaamasen risteykseen ja havahduin karmeaan havaintoon: hymyilin yksikseni ihan spontaanisti. Olin juuri kastellut kenkäni suolla, ziljardit hyttyset olivat jo syöneet kaiken alttiina olleen ihon mutta olin kuvannut elämäni ensimmäiset suonokiperhoset ja rahkahopeatäplät. Olin matkalla Utsjoen Ailigastunturille enkä keksinyt mitä muuta tähän olisin enää tarvinnut.

Oikeastaan hymy ei hyytynyt kovin paljoa paria päivää aikaisemminkaan kun Volvon vetoakselin pultti sanoi yhteistyösopimuksen irti pienellä remontissa olevalla metsätiellä Lieksan ja Kuhmon välillä. Olin juuri kastellut kenkäni (se ehti siis tulla tavaksi…) suolla miljardien hyttysten ja paarmojen kera ja kuvannut elämäni ensimmäiset rämekylmänperhoset. Pari tuntia odottelin hinausautoa ja kävelin aikani kuluksi Venäjän rajan lähellä olevilla kankailla. Jollakin oli jäänyt polkupyörä tänne. Tai osa polkupyörästä.

Matkalla pohjoiseen ohitin Lihavakalajärvet.

Kannattaisi varmaan kalamiesten käväistä tuolla.

Kansanretkeilevä ystäväni sai tripillään sudelta ja karhulta palautteena, että nämä perimmäiset kysymykset ja niihin liittyvät ongelmat olisivat keinotekoisia tai itse keksittyjä. Pitäisi elää päivä ja hetki kerrallaan. Hyvä se on suden tai karhun näin sanoa, eivät he joudu viljelemään pankin maatilkkua ja etsimään riistaansa sieltä.

Eräs toinen vuorikiipeilevä ystäni totesi taannoin omistavansa vain kuluneen Karrimorin repun (check, mulla on sellainen myös) ja kajakin (ei oo…) ja jättävänsä nämä perikunnalleen. Muutoin kaikki tulee ja menee.

En usko että edes tässä välimaastossa voisi mennä se tyytyväisyyden ja tyytymättömyyden hiuksenhieno raja. Mikä ihme kompromissi olisi muuta kuin nahkamuna, jolla ei tee yhtään mitään?

Ei se asia kyllä selvinnyt Ailigastunturillakaan. Pitää kai jatkaa etsimistä. Seuraava miljoona kilometriä odottaa.

Historian siivet

…havisivat ainakin mielessäni kun keväisillä lumilla kävelin joen jäällä ja kuvasin vastarannalla olevia… hmh… teollisuusrakennuksia. Samassa tuli mieleeni eräs vanha Matin ja Tepon iskelmä ja käännyin takaisin.

Tässä kuva-arvoituksessa edes exif ei ole ystävä. Mutta eiköhän nämä jo riitä vinkeiksi. Missä siis kuvattu?

Legendan koti

Olen jokseenkin säästeliäästi esittänyt täällä kuva-arvoituksia. Nyt pitkästä aikaa taas sellainen. Eli kuvassa on erään musiikin legendan syntymä- ja nuoruudenkoti. Ja tässä ei nyt puhuta legendoista siinä mittakaavassa, että tämä olisi esim. Juankoskella. Eikä Porissa, Joensuussa tai Tampereellakaan.

Ymmärrän jälleen kerran, että tämä saattaa olla vaikea, mutta edellisetkin ratkaistiin ilmeisen vaivattomasti. Ja toisaalta en halua tehdä tätä aivan naurettavan helpoksi eräällekin kansanretkeilevälle ammattimuusikolle, joka on erikoistunut kuva-arvoituksiin ja jolla on myös tähän liittyvää erityistä tietoutta, jonka perusteella tämä lienee hänelle, jos ei aivan naurettava, niin ainakin helppo.

Kyseinen muusikko on tehnyt kappaleita mm. entisestä kotikadustaan (jossa tämä asunto tietenkin sijaitsee), ikkunoiden pesemisestä tai vaikkapa eräästä Kööpenhaminalaisesta portaikosta. Puhumattakaan siitä, että hän teki eräästä kotikatunsa lähellä olevasta toisesta kadusta myöskin legendaarisen. Kuva siitä alla. Ilmeinen katumuusikko siis.

Kuvissa ei ole paikkatietoa ja kaikki kriittinen on diskreetisti sumennettu. Myös ylimmäisessä kuvassa asunnon seinässä oleva laatta, joka kertoisi asujan nimen. Vastaukseksi kelpaa muusikon nimi, mutta siitä on myös johdettavissa maa, kaupunki, katu ja talon numero (jota tosin en vaivautunut sumentamaan).

Jaakobin teillä

Näköradiosta on viime vuosina tullut useita tosi-tv -periaatteella tehtyjä ohjelmia, joissa eriasteisia keski-iän kriisejä potevat porukat kävelevät Santiago de Compostelaan. Ohjelmien jaksoissa tyypillisesti ensin kävellään, sitten tullaan majapaikkaan, otetaan leima passiin – jonka jälkeen hoidetaan hiertymiä jaloissa ja sitten lopuksi Seija, Olavi tai Pirjo tilittää elämäntuskaansa.

Pitihän niitä maisemia mennä sitten katsomaan. Henkilökohtaisesti en pysty downshiftaamaan (muotisana) niin paljoa, että ottaisin viisi viikkoa lomaa kävelläkseni seitsemänsataa kilometriä. Eikä oikeastaan tylsän tasamaan käveleminen hirveästi kiinnostakaan, jos olen aivan rehellinen. Toisaalta tiedän jotakin, ehkä vain hieman, pitkistä kävelyretkistä. Tämänkin artikkelin mahdollisista lukijoista ainakin yksi olisi hyvinkin pätevä kertomaan tästä nimenomaisesta pyhiinvaellusreitistä huomattavastikin enemmän.

Allekirjoittanut siis pyhiinvaelsi autolla. Sitä ei ehkä lasketa viralliseksi…

Kyseessä on siis pyhiinvaellusreitti Pyhän Jaakobin jalanjäljissä. Lähtöpaikkoja reitille on useita ympäri Espanjaa ja Ranskankin puolella – jokainen voi valita itse reittivaihtoehtonsa ja sen pituuden. Itse näin runsaasti vaeltajia kahtena viimeisenä päivänä kun ajelin ensin idästä Burgosiin ja sitten sieltä kohti kaikkien vaellusreittien määränpäätä, Santiago de Compostelan katedraalia. Eikä ne maisemat ihan huonoja toki olleet, artikkelin ensimmäinen kuva on hieman Burgosista länteen, huhtikuun alkupäivinä oli näkösällä hienoja lumihuippuisia vuoria horisontissa.

Vastikään kuulin tutkimuksesta, jonka mukaan 90 prosenttia Pyhän Jaakobin reittien vaeltajista tekee sen uskonnollisista syistä. Kyllähän pitkällä, viikkokausien hitaalla vaelluksella ehtii miettiä syntyjä syviäkin niin halutessaan. Toisaalta tiedän kokemuksesta, että kun rasitus ylittää tietyn rajan, kyse on enemmänkin urheilusuorituksesta, sitkeydestä, joskus kivun ja pahan olonkin sietämisestä.

Santiago de Compostelan katedraali on kieltämättä ulkoapäinkin vaikuttavan näköinen. Pienehkössä kaupungissa on valtava kirkko ja sen edessä suuri aukio. Kirkossa on epäilemättä sellaista henkeä, jota ei monestakaan kuuluisasta kirkosta löydy. Pietarinkirkko Roomassa on kuin suuryrityksen pääkonttori, Pariisin Notre Dame on amerikkalaisten turistien kansoittama. Jotenkin jäin käsitykseen, että tähän kirkkoon tullaan jostakin erityisemmästä syystä kuin noihin vieläkin kuuluisampiin turistikohteisiin.

Pyhiinvaelluksensa kävelleet tulevat ilmeisesti suoraan tänne kirkkoon reppuinensa päivineen. Rukoilemaan polvistuneen vaeltajan herkän hetken pystyi aistimaan. Liikutus syntyy pitkästä ponnistelusta, tavoitteen saavuttamisesta ja ehkä jonkin, omassa mielessä olevan taitekohdan saavuttamisesta.

Olivatpa vaeltajan motiivit mitkä hyvänsä, on varmaankin jo itsessään riittävä määränpää, että tavoitteen saavutettuaan tuntee kulkevansa valoon päin.

Itse poistun katedraalista suurelle aukiolle katsomaan länteen vajoavaa aurinkoa. Jostain syystä aukiolla minua uhataan karttakepillä. En tainnut saada syntejäni anteeksi vaellettuani autolla.

Satumaista kauneutta

Vuoden paras aika on koittamassa. Kesäyöt – auringon käydessä vain hetken horisontin takana usva ehtii nousta tyynen veden ylle. Hiljaisuuden rikkoo vain kurkien huuto. Satumaista kauneutta on monenlaista ja se kauneus on aina katsojan silmässä ja mielessä.

Toivon mahdolliselle lukijalle lämmintä kesää muutaman perhoskuvan merkeissä. Etsivä löytää halutessaan lajinimetkin.

Lopuksi vielä vaatimaton, keväällä yksi ensimmäisinä lentävä pieni kangasperhonen, joka suojautuu koleana kevätpäivänä pihlajan lehdille.