Punta Arenas, Chile

Luulin, että joka paikassa olisi nettikahviloita kuten aiemmilla reissuilla. No kirjoitan tätä ensimmäisessä näkemässäni sellaisessa Magellanin salmen rannalla olevassa Punta Arenasissa. Hotelleissa ja kahviloissa on kaikissa langaton verkko enkä sitten ottanut omaa laitetta mukaan. Vielä kolme vuotta sitten Perussa, Kolumbiassa, Brasiliassa sekä ns. kolmen Guyanan kiertueella kaikkialla oli nettikahviloita.

Ushuaiasta tultiin tänään kymmenen tunnin bussimatka halki Tierra del Fuegon ja ylitse Magellenin salmen Patagoniaan. Reilu tunti meni rajalla Chilen puolelle tultaessa ja vajaa puolikas Argentiinasta poistuessa. Tärkeät pienet miehet toteuttivat taas itseään siellä.

Matka oli vähintäänkin mielenkiintoinen, ainutlaatuinen autoreitti vaikken itse nyt ajanutkaan. Poistuimme Ushuaian vuorten lomitse naavaa kasvaviin metsikoihin, jotka vaihtuivat vihreän, punaisen ja ruskean sävyisiin tasankoihin bussin vasemmalla puolella – oikealla puolella muutaman kymmenen metrin päässä Atlantin aallot loivat rantaan.

Niin kaunis on maa.

Tien reunalla oli silloin tälloin guanacoja. Yksi, kaksi, laumoja. Sinisellä taivaalla ohuita pilviä.

Niin korkea taivas.

Hieno suomalainen kappale soi mielessäni.

Yleensä Etelä-Amerikan bussimatkat tehdään hyvillä laitteilla ja pysähdytaan matkalla syomaan ja mita muuta tarpeellista onkaan. No eipä pysähdytty tällä kertaa. Paitsi tietysti laukkujen läpivalaisuun ja huumekoiran nuuhkintaan Chilen rajalla. Bussinatsi eikun anteeksi stuertti tarjoili sitten noin seitsemän tunnin matkanteon jälkeen yhden riisipatukan, 21 grammaa ja sekä tuoremehun. Todettiin siinä matkaseurueen kanssa, että tänään ei sitten enää tarvitsekaan syodä mitään.

Ushuaian myyttisyys ei mielessäni yllättäen vähentynytkään kun pääsin viimein paikan päälle. Se on hieno paikka, todellakin kaiken reunalla, äärettomän äärellä. Tieteellinen tutkimusretki pingviinien maailmaan onnistui lopulta loistavasti ja siitä seuraa raportti tänne heti kun keksin jonkun tavan ladata muutaman kuvan nettiin.

Karusta Punta Arenasista otetaan selvää huomenna ennenkuin siirrytään Puerto Natalesiin ja päästään viimein Torres del Painen vuorille. Siellä odottaa mm. Lago Nordenskiold ja Helsingfors, tuttuja nimiä suomalaisille.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , | Kommentoi

Viisikymppiset

Nyt on sitten vietetty viisikymppisiä. Ei – en minä ole niin vanha. (Ja siellä takarivissä supina lopppuu heti ja hymy takaisin sinne minne aurinko ei koskaan paista.) Uruguaysta tuli viideskymmenes valtio, jossa olen käynyt. Lukuun sisältyy Vatikaani. Surkea suoritus näillä kilometreillä, olen liikkunut aivan liian paljon mukavuusalueellani, vanhan läntisen Euroopan sivistyksen parissa. Pidän vain liikaa ilmakuivatusta kinkusta, pateesta ja reiluista ruoka-annoksista hyvän viinin kera sekä vanhojen alppikylien charmista. Jos haluan mihinkään keräilyharrastuksessani niin tästä on tultava loppu ja siirryttävä vähemmän miellyttäviin kohteisiin. Ehkä Jemeniin siepattavaksi. Räkä-bussimatkalle Afrikan länsirannikon halki? Elämässä voisi tietysti olla muutakin, vaikka tasaisempaakin reissaamista halki latomeren yön. Sangen miellyttävässä etelä-Amerikassakaan tämän turneen jälkeen on jäljellä vain Bolivia ja Venezuela.

Lautta vei joukkiomme Buenos Airesista Rio de la Platan lahden ylitse Colonia del Sacramenton -kaupunkiin Uruguayhin. Oli varsinainen laattamatka. En ole toki koskaan ollut pesukoneen rummussa sen lingotessa mutta luulenpa, että menomatkalla tunne oli osapuilleen sama, sivulta tulevat aallot keinuttivat katamaraania enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Sain pidettyä vatsalaukkuni sisällön vain hyvin pienellä marginaalilla kun katsoin tiukasti horisonttiin. Minun ja horisontin välissä oli tosin joukko oksentavia ihmisiä ja kaikkialta laivalta kuuluvat yökkäysten äänet eivät ainakaan helpottaneet tilannetta.

Pieni Colonian kaupunki on Unescon maailmanperintökohde, eli toinenkin bonge maanisen keräilijän listoille. Mukava pieni kaupunki, eurotkin käy useimmissa ruokapaikoissa. Tällä reissulla valtiomäärä kasvaa vielä yhdellä kun koukkaamme loppusuoralla Paraguayn rajakaupunkiin isojen vesiputousten äärellä.

Colonian kaduilla tuoreita autoja

Colonian kaduilla tuoreita autoja

Tässä vielä hetki väistellään Buenos Airesin syrjäkujien hampaattomia transvestiittejä ja sitten lähdetään etelänlomalle. Ensimmäinen kohde on Ushuaia, myyttinen maailman eteläisin kaupunki Tulimaassa, Beaglen kanavan rannalla. Matkaa Buenos Airesista sinne on noin 3200 kilometriä. Todennäköisesti paikan päällä se ei tunnu lainkaan niin myyttiseltä kuin karttapallosta katsottuna, josta näkee sen sijainnin kaukaisen äärellä. Ushuaian motto näyttää olevan: ”Fin del mundo, principio de todo”. Maailman loppu, kaiken alku.

Retkikuntamme suorittaa siellä tieteellistä tarkkailutyötä ja selvittää tärkeitä asioita pingviinien elämästä. Stay tuned!

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , | 2 kommenttia

Kaupunkien valot mulle huutaa

Patagonia, Patagonia

Eikä ne ole Shanghain valot vaan Buenos Airesin valot nyt ihan ensiksi. Ja koska olen kuullut että aallot on jossain kyyskyt metriä korkeat niin niitähän täytyy lähteä katsomaan. Eli paikallislennolla Patagoniaan, jossa taatusti myös jossain vaiheessa tuulet suuttuvat kun trekkaamme Torres del Painen vuorilla.

Tilanteen ja yhteyksien salliessa tännekin voi tulla jonkinasteista raporttia matkan aikana.

Matkareittiä voi tarkastella pintapuolisesti tästä:

https://mapsengine.google.com/map/edit?mid=zAQLvtR8xb48.kB8YgY8MvxDw

Ääripäät ovat kiinnostavia. Köyhin, rikkain. Kaunein, rumin, rumankaunis, kauniinruma. Korkein, matalin. Musta, valkoinen. Välimuodot ovat kompromisseja ja harvoin kiinnostavia. Etelä-Amerikan eteläisin kärki voidaan laskea yhdeksi ääripääksi, kovin paljon kauemmas tutulta näppäimistöltä ei juurikaan pääse.

Olisi aika pateettista sanoa, että tämä on yksi unelmieni matkoista. Mutta olkoon kaikin mokomin – olen pateettinen. Tahdon nähdä tulen, jonka savua jo haistelen.

(Tekstissä – ja otsikossakin – olevat ilmeiset tekstilainat ovat muusikolta, jonka tuotantoon kuuluu myös levy nimeltä Avara maa. Siihen en ole tutustunut, koska moottoritie ei mielessäni ole edelleenkään viilentynyt.)

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , | 2 kommenttia

Go west!

Ammottavia aikoja sitten nuoruudessa näin elokuvan, jossa Goldie Hawn ajelee keltaisella kuplalla hengästyttävän hienolla tiellä, taustalla Barry Manilow laulaa Ready to take a chance again. Tuonne on joskus päästävä. No – pätkä lienee kuvattu San Franciscosta etelään Big Surin alueella mutta melkeinpä saman asian ajoi tie kyseisestä kylästä pohjoiseen.

Highway 101, Sonoma County

Highway 101, Sonoma County

Sonoman maakunnassa, Jennerin tienoilla tie kulkee korkealla Tyynen valtameren rannan yläpuolella. Matkalla pohjoiseen näen henkeäsalpaavan hienoja rantoja, useat melkein autioita.

Matkalla pohjoiseen, Oregon

Matkalla pohjoiseen, Oregon

Siirryin Oregonin puolelle, Florencen kaupungin tienoilla on kilometreittäin hiekkadyynejä. Majoitun kaupunkiin ja lähden lähes autiolle rannalle, pieni utu peittää näkyvyyden kuten näillä seuduin on tavallista.

Florencen dyynit

Florencen dyynit

Seuraavana aamuna jatkan kohti pohjoista. Kaikki kiinnostava on lähellä, rannan tuntumassa käyn katsastamassa merileijonayhdyskuntaa.

Merileijonat, Sea Lion Cave

Saavun viimein Oregonin pohjoisrajalle, Columbia-joen rannalle Astorian kaupunkiin. Olin jo pitkään halunnut nähdä tämän länsirannikon suomalaiskaupungin, alueella on suuri suomalaisyhdyskunta edelleenkin. Joen rannalla oleva kaupungin vanhin osuus on kuulemma pääosin maanmiesteni rakentama, kaikki eivät tulleet tänne kultaa kaivamaan. Reilun päivämatkan verran pohjoisemmassa olisi Vancouverin saarella vielä rippeet Sointulan utopiayhdyskunnasta, toisesta maineikkaasta suomalaiskylästä.

Vanhimmassa kaupunginosassa on merkkejä suomalaisista runsaasti.

Autenttinen sauna

Autenttinen sauna

Seuraavana aamuna ylitän joen Megler-siltaa pitkin. Sangen erikoislaatuinen konstruktio on nähtävillä heti Suomi hallin vieressä. Ehdin hädin tuskin Washingtonin osavaltioon kun näen Yhdysvaltain symbolin kelopuussa. Valkopäämerikotka katsoo ylväänä kaukaisuuteen eikä välitä vähääkään kuvaajasta.

Kotka katsoo länteen

Kotka katsoo länteen

Palataan vielä edelliseen iltaan. Jälleen kerran tunnen tarvetta mennä huuhtelemaan käsiä Tyynessä valtameressä. Astorian liepeillä Columbia-joen suulla on sopiva hiekkaranta auringonlaskua varten.

Eteerinen meduusa

Eteerinen meduusa

Laskeva aurinko kimaltaa rannan hiekalta löytyvän melkein läpinäkyvän meduusan ruumiissa. Jään odottamaan läntisten tähtien esilletuloa rannalle ja katselen lintuja. En voi olla muistamatta Alfred Tennysonin Ulyssesta. Kuin yhteisestä käskystä neljä pelikaania lähtee lentämään kohti auringonlaskua.

Pelican sunset

Pelican sunset

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , | Kommentoi

Lounaalla Iquitosissa

Lähdimme ennen kukonpierua Perun pääkaupungista Limasta lentäen halki vihreän helvetin keskelle Amazonasia Iquitosiin. Elämäni kivuliain paineentasaus koneen laskiessa, olin flunssassa ja korvia särki. Tässä blogissa on jo yksi aiempi juttu maailman suurimmasta kaupungista, johon ei johda yhtään tietä. Kirjoitin sen hotellimme aulan pätkivällä tietokoneella, siis paikan päältä.

Iquitos on vähintäänkin erikoinen, keskellä viidakkoa oleva suuri kaupunki, jossa elämän ääripäät hyökkäävät kuuman kosteuden keskellä vierailijaa päin näköä. Tänne voi tulla kahdella tavalla, lentokoneella tai jokea pitkin. Jälkimmäistä saapumista ei voi erityisesti suositella, koska alueet Amazon-joen yläjuoksulla eivät oikein ole edes Perun hallituksen valvonnassa. Aiheesta on syvällinen – ja värikäs – kuvaus Ed Staffordin kirjassa Walking the Amazon, jossa päähenkilö kertoo kuinka Amazon-joki kävellään päästä päähän. Kuvaavaa on ehkä kirjan luku nimeltä ”Look after your gringo or we’ll cut his head off” – aluetta hallitsevat huumekauppiaat. Huhuja liikkuu myös seuduilta löytyneistä ruumiista, joista puuttuu elimiä, ilmeisesti myös elinkaupan raaka-aineita täältä saadaan. Joki ei siis ole varsinaisen houkutteleva lähestymiskulma kaupunkiin.

Saapumispäivänä nautimme lounaan keskustassa kadunvarsiravintolassa. En jaksa syödä koko annostani ja seurueeni huomauttaa takanani olevista pojista. Tarjoan lautasen lopun sinne ja loput sisällöstä kaapataan välittömästi käden ojennettuani. Sillä hetkellä valkeni moni asia tästä kylästä.

Iquitosin hökkelikylän luksusosasto

Iquitosin hökkelikylän luksusosasto

Amazonin päävirran mutkan suistoalue on kaupungin keskustan rantabulevardin Malecónin vierellä. Sitä reunustaa hökkelikylä, jonka asukkaat taiteilevat kirkkaan vihreän levästön lävitse itse joelle. Samaisella rantabulevardilla yksin kävellessäni seuraani lyöttäytyy kohtelias herra, joka kyselee niitä näitä. Hetkisen juteltuamme kuulen takaani nopeasti lähestyviä askeleita ja juuri ennenkuin ne saavuttavat minut ja olallani roikkuvan kameralaukun, käännähdän katsomaan tulijaa, joka samassa tekee väistöliikkeen ja jatkaa ohitseni nopeaa vauhtia. Heti perään yltiöystävällinen juttumies häipyy. Kuluu hetki ja tajusin olleeni juuri ryöstöyrityksen kohteena. Sinänsä siistimpi tapa kuin myöhemmin Manauksessa kuulemamme menetelmä, jossa auto pysähtyy kulkijan vierelle, neljä miestä tulee ulos ja tempaisee kameralaukun olalta sen enempää kyselemättä.

Olimme lähdössä risteilylle, eikä kyseessä varsinaisesti ollut mikään Tallinnan risteily, joten olimme Harryn kanssa varustautuneet tulevaan matkaan pienillä alkoholihankinnoilla.

Maailman huonointa olutta

Maailman huonointa olutta

Ei sitten tullut kaupassa luettua etikettiä. Siinähän lukee melkein suomeksi että ”minttu”. Minttuhan käy oikein mainiosti lampaan mausteeksi. Voi sitten jättää sekä vanhan lapasen että mintun syömättä. Älkää ostako tuota olutta jos satutte hoodeille.

Toisenakin päivänä piti lähteä lounaalle. Joka paikassa – ja monta kertaa – ollut Harry tiesi paikan kaupungin ulkopuolella Amazon-joen mutkassa. Lähdimme matkaan kahdella motokarilla. Nehän ovat moottoripyörävetoisia riksoja, jos näin asia aukenisi enemmän. Pari istumapaikkaa ja kuski siis, koko Iquitos on täynnä niitä.

Saavumme rantaan ja ruokapaikkamme lähelle.

Bellavistan satama

Bellavistan satama

Bellavistan markkina- ja ravintola-alue oli Harrylle siis tuttu ja hän oli sitä mieltä, että täällä voisi syödä ilman vakavampia vatsatauteja. Minähän saan vatsataudin joka paikasta, joten olin hieman skeptinen, mutta turhaan kuten myöhemmin selvisi.

Valitsimme ravintolan ja ruokalista näytti houkuttelevalta.

Ruokalista

Ruokalista

Tilasimme yllättäen kalaa. Siirrymme ravintolasaliin, katselen ympäröivää maisemaa, Harry hoitaa tilaustamme ja tiedustelee mitä haluaisimme juoda. Kalan kanssa ottaisin mielelläni Alsacen hienoja maisemia muistellen rieslingiä tarjoilulämpötilassa. Jostain syystä en saa haluamaani.

No se on sitten olutta. Lisukkeeksi tulee platanoa eli keittobanaania, jonka suhteen olin hieman epäluuloinen mutta oikeasti se ei ollut hassumpaa.

Naapuri otti piraijaa

Naapuri otti piraijaa

Otimme jokainen vähän eri kalaa, oikeastaan oli pakkokin – mahdollinen lukija näki ruokalistan – naapurin piraija maistui hyvälle mutta oli kovin ruotoinen ja siinä oli vähän syömistä. Oma kalani oli hyvä. Älkää kysykö mikä se oli, kuulin kyllä nimen mutta en muista. Ei ollut affena eikä hauki.

Ravintolamme takapiha

Ravintolamme takapiha

Terassiravintolamme takana oli sitten paikallista arkea, kelluvia asuntoja kaikkine mukavuuksineen. Kulkupelit eli veneet olivat parkissa talon takana laiturin päässä. Laiturilla roikkui pyykit ja sitten oli mukavuuslaitokset eli arkisemmin vessat, jonka huuhtelujärjestelmänä toimi Amazon-joen vesi.

Ravintolasali - jokunen kuokkavieras

Ravintolasali – jokunen kuokkavieras

Yritän asettua suomalaisen hygieniatarkastajan rooliin kun katson ravintolasalia. Toisaalla aukeaa näkymä takapihan paskahuusseihin, itse salissa on moottoripyöriä, yksi motokar, irtonaisia kissoja sekä yksi koira. Voi olla, että hygieniatirkistelijällä alkaisi valua sininen veri nenästä ennen pyörtymistä mutta eihän tässä nyt sinänsä suurempaa vikaa ole. En tosiaan saanut edes vatsatautia. Ruoka oli hyvää. Rieslingiä ei ollut mutta olut oli kylmää.

Bellavistan tori

Bellavistan tori

Lounaan jälkeen palaamme Bellavistan torille. Kieltämättä se poikkeaa joistakin elämäni muista toreista. Eloisa on sekä värikäs. Kaikkia noista hedelmistä ei saa kitumarketin hedelmätiskiltä ja osalla tuskin on edes suomenkielistä nimeä. Ajamme motokarilla takaisin kaupunkiin. Jonkun kuopan kohdalla pääsee kirosana.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Passo di Gavia

Polkupyöräily on hieno urheilulaji. Sen verta paatunut olen, että on oikeastaan ihan sama mitä ne voittajat ovat vetäneet – nimittäin yhtään suurta ympäriajoa on tuskin vuosikymmeniin voitettu pelkästään näkkileipää ja kaurapuuroa syömällä, joten eiköhän se kärkiporukka ole aika lailla samalla viivalla.

Sattumalta osuin tien varteen Ranskan Alsacessa Kaysersbergin kaupungin liepeillä kun karavaani oli jo mennyt ja Lance Armstrong oli tulossa pääjoukon mukana Ranskan ympäriajossa, josta oli tuleva hänen seitsemäs voittonsa. Muutaman sekunnin ajan näin nämä nykyajan gladiaattorit ja aivan yhtä nopeasti se oli ohi. Olisi pitänyt olla jollakin vuoristoetapilla, jossa ajajat olisivat näkyvillä useamman serpentiinimutkan ajan ja jossa revittäisiin ratkaisevia eroja kokonaiskilpailun voiton suhteen.

Legenda tulee

Legenda tulee

Kuvassa Lance Armstrongin keltainen paita (ja puolet päästä) näkyy kaistaleen verran keskellä ajavien sinipukuisten pyöräilijöiden jonon perässä vasemmalla.

Alpeilla vuoristoteitä ylös ja alas ajellessa ei voi välttyä ennen pitkää tulemasta legendaarisille pyöräilyetapeille. Italian Bormiosta kohti etelää menee kaksi tietä, isompi ja leveämpi (sekä matkaltaan pidempi) ja sitten se suorempi ja lyhyempi kohti Adamellon kansallispuistoa, jonne tein päiväretken kun olin Stelvion vuorilla jo jonkin päivän kävellyt. Otin tietenkin menomatkalle sen lyhyemmän reitin, joka menisi Passo di Gavian ylitse. 2621 metriä korkea sola on Alppien korkeimpia päällystettyjä teitä ja minulle uusi sola.

Passo di Gavia kohti pohjoista

Passo di Gavia kohti pohjoista

Olen Alppien syrjäseuduilla ja liikennettä on todella vähän – eikä se todellakaan haittaa, monestakaan eri syystä. Heinäkuun loppupuolen aamu korkealla solassa on suorastaan viileä, kuutisen astetta lämpöä kun nousen autosta ulos ottamaan muutaman kuvan ja tutkimaan paikkoja.

Fausto Coppi katselee Stelvion vuoria ikuisesti

Fausto Coppi katselee Stelvion vuoria ikuisesti

Solassa tehtiin kunniaa Italian suurelle sankarille ja viisinkertaiselle Italian ympäriajon voittajalle Fausto Coppille. Lisäksi hän voitti pari kertaa Ranskan ympäriajon ja rikkoi tunnin ajon maailmanennätyksen. Hän kuoli vain 40 vuotiaana ehkä malariaan mutta todennäköisemmin kokaiinin yliannostukseen. Hänen sanottiin tuoneen ”modernit metodit” kilpapyöräilyyn, mikä todennäköisesti tarkoitti ihan samoja metodeja, jonka vuoksi Armstrongin legenda myös taannoin kaatui – siis suuren yleisön mielestä. Hänen kunniakseen jokaisen Italian ympäriajon korkeimman solan sisältävää etappia sanotaan nykyisin Cima Coppiksi. Passo di Gavia on myös useana vuonna ajanut kyseistä virkaa.

Passo di Gavia kohti etelää

Passo di Gavia kohti etelää

Lähden ajelemaan kohti etelää ja Adamelloa. Olen ajanut Alppien solia ylös ja alas reilun viisinumeroisen kilometrimäärän verran enkä pelkää noilla teillä ajamista mutta Gavia-solaa alas ajaessa en kyllä todellakaan myöskään nauttinut. Tie on yhden auton levyinen, oikealla puolella on jatkuvasti ihan riittävän syvä oja ja jokainen vastaantulijan kohtaaminen vaatii jomman kumman peruuttamista ja ohittamista muutaman sentin tarkkuudella. Tulomatkalle otan suosiolla kiertoreitin.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , | Kommentoi

Märket

Kansainvälistä majakkaviikonloppua piti tietenkin viettää asiaankuuluvasti käymällä Suomen läntisimmässä paikassa, Märketin majakalla. Lyöttäydyin matkailuhörhöjen järjestämälle reissulle mukaan. Voinen käyttää kyseistä nimitystä, koska kuulun itsekin kyseiseen maita, maakuntia ja paikkoja keräilevään porukkaan. Yhdeksi pisteeksi riittää maa, autonominen alue tai muuten vaan erikoinen paikka – Suomessa maapisteen lisäksi lasketaan Lapin saamenkielinen alue, Ahvenanmaa ja lisäksi Märketin luoto, jonka Suomi jakaa Ruotsin kanssa kahtia. Matkailuhörhöjen lisäksi myös radioamatöörit laskevat Märketin omaksi maakseen ja hekin saavat siitä niinsanotusti bongen.

Käringsundin satama

Käringsundin satama

Piti siis hankkiutua Ahvenanmaalle, jonka länsireunalta, Käringsundin satamasta joukkomme kuskattaisiin entisellä luotsiveneellä Ahvenanmaan ja Ruotsin väliselle merelle, joka on käytännössä tällä seuduin ainoa hieman suurempi avoin merialue. Alkuperäinen suunnitelma veneilylle oli lauantai mutta siitä jouduttiin luopumaan huonon sään takia. Luodolle pääsy ei ole siis aivan itsestäänselvyys, mukana joukossamme oli henkilö, joka nyt vasta kolmannella yrittämällään onnistui pääsemään perille. Sunnuntaiaamu valkeni tyynenä ja pilvettömänä, joten pääsimme silloin viimein matkaan.

Keskellä merta jouduimme yhtäkkiä sumuun, joka saattoi meidät perille. Luodolla meitä odottivat Suomen majakkaseuran vapaaehtoiset, jotka tulevat tänne viikoksi kerrallaan kunnostamaan vuonna 1885 rakennettua majakkaa. Majakkaseuralaiset muistivat meitä myös viikkoraportissaan, jossa on nähtävillä vastakuva saapumisestamme yllä olevassa videossa. Saimme heiltä ystävällisen opastuksen luodolle ja itse majakalle.

Luotsivene Märketin rannassa

Luotsivene Märketin rannassa

Luoto on siis pieni, pituutta reilut 300 metriä ja leveyttä osapuilleen alle puolet siitä. Suomen ja Ruotsin raja mutkittelee saarella erikoisella tavalla. Huomattiin nimittäin, että majakka olikin rakennettu naapurin puolelle. Eihän sitä nyt hyvää majakkaa svedupelleille rakenneta. Riita pistettiin halki ja kummallekin mitattiin yhtä suuri osa näistä hioutuneista ja osittain sammaleen peittämistä kallioista. Ettei tulisi kuninkaalle paha mieli. Ja ehkä mokoman kiven takia ei olisi kovin suurta sotaakaan kannattanut ruveta pystyttämään.

Valtakunnan raja

Valtakunnan raja

Luodolla on siis majakka, lisäksi varmaankin sangen ankarilta luonnonoloilta suojaava muuri sekä muutama muu rakennus. Muista rakennuksista voisi mainita Lilla Märketin, joka on aiemmin toiminut saaren ainoana käymälänä. Siellä käynnin jälkeen on kirjaimellisesti tuloksena ollut tuulen huuhtoma perse (pardon my French mutta asiaa ei voi muuten ilmaista kun reikä oli suoraan mereen ainakin niinä tuulisempina päivinä).

Lilla Märket

Lilla Märket

Meille esitellään majakan sisäosat – niin ja tietenkin se torni, jossa on valo. Portaat sinne ovat hyvin ahtaat eikä huipulla olevasta luukusta kannata anonyymien laihduttajien kunniajäsenen edes yrittää lävitse.

Tornitasanteen kulkuaukko

Tornitasanteen kulkuaukko

Huipulta näkee mutkittelevan rajalinjan ja koko luodon lintuperspektiivistä.

Märketin länsiosa

Märketin länsiosa

Ruotsin puoleisen rannan lähikivikoissa pulpahtaa välillä pintaan hylje. Nautin maisemasta mutta joudun antamaan tilaa muillekin, tornin laella saa olla vain muutama henkilö kerrallaan. Peruutan portaat alas, ne ovat siis lopussa hyvin jyrkät ja ahtaat. Majakan sisällä on mielenkiintoisia esineitä menneiltä ajoilta. Täällä on joskus valmistauduttu muuhunkin kuin laivojen luotsaamiseen.

Combat meal, New Orleans

Combat meal, New Orleans

Voisi olla vähintäänkin mielenkiintoista selvittää kuinka Yhdysvaltain armeijan muonapakkaukset ovat löytäneet tiensä tälle tuulenpieksämälle luodolle Ahvenanmerelle.

Työmiehen merkki

Työmiehen merkki

Tulen ulos majakkarakennuksesta ja sillä välin taivaat ovat auenneet. Sininen taivas ja auringonpaiste kruunaavat käynnin. Kierrän luodon huolellisesti, jokaisen poukaman ja meren jättämän altaan. Nyt ei ole kiire mutta on epätodennäköistä, että enää koskaan palaan tänne.

Virallinen Märket-kuva

Virallinen Märket-kuva

Luodon Suomen puoleisella reunalla on muutama allas ja kiven peittää kellertävä ohut sammal. Tyynenäkin päivänä tuuli pitää ääntä, maisema on avara ja hyvin karu. Olin yllättynyt kuinka pieni luoto on. Kuten näistä jutuista aiemmin lienee käynyt ilmi, pidän avarista paikoista ja maisemista – joita täällä on siis yllin kyllin – mutta sisämaan kasvattina en ole sinut meren kanssa. Koen sen ennemminkin uhkaksi kuin mahdollisuudeksi enkä voi olla täysin levollinen tässä avaruudessa. Mutta Märket on pakollinen käyntikohde sille, joka haluaa nähdä kaiken oleellisen Suomessa.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , | 5 kommenttia