Perimmäisten kysymysten äärellä

Vain jokunen aika sitten kansanretkeilevä nuoruuden aikainen(kin) ystäväni etsi vastauksia sangen perustavanlaatuisiin elämän ongelmiin sukeltelemalla kainuulaisen erämaan rotkolaakson lammen tummiin ja syviin vesiin. Kuittasin mainion jutun huumorinomaisella kommentilla varoittaen erämaasta löytyvistä näkyjä aiheuttavista sienistä.

Totuuden nimissä on sanottava, että eivät ne ajatukset kovin vieraita ole olleet. Enkä tarkoita sitä, että vain muutama päivä aiemmin kävin itse samaisella lammella. Pankin talonmiehen toimessa tulee useinkin mietittyä kuinka asiansa voisi järjestää jotenkin niin, että voisi tehdä sitä mitä oikeasti haluaa. Ei sillä, on talonmiehen hommissa joskus hauskaakin, voi vaikka miettiä toiveiden täyttämisprosessia (request fullfillment) tai miettiä kauppapaikkaa, jossa niitä toiveita voi täyttää. Ja kaikki tämä mukavien kollegoiden kanssa, joita vielä piinasin ruokatunnilla haaveilla matkasta Ladalla Vladivostokiin. Kyllä kunnon virkamiehen pitäisi ajatella työasioita ruokatunnillakin.

Kesäloman alussa olin tien päällä, aurinkoisena aamuna matkalla Kaamasen risteykseen ja havahduin karmeaan havaintoon: hymyilin yksikseni ihan spontaanisti. Olin juuri kastellut kenkäni suolla, ziljardit hyttyset olivat jo syöneet kaiken alttiina olleen ihon mutta olin kuvannut elämäni ensimmäiset suonokiperhoset ja rahkahopeatäplät. Olin matkalla Utsjoen Ailigastunturille enkä keksinyt mitä muuta tähän olisin enää tarvinnut.

Oikeastaan hymy ei hyytynyt kovin paljoa paria päivää aikaisemminkaan kun Volvon vetoakselin pultti sanoi yhteistyösopimuksen irti pienellä remontissa olevalla metsätiellä Lieksan ja Kuhmon välillä. Olin juuri kastellut kenkäni (se ehti siis tulla tavaksi…) suolla miljardien hyttysten ja paarmojen kera ja kuvannut elämäni ensimmäiset rämekylmänperhoset. Pari tuntia odottelin hinausautoa ja kävelin aikani kuluksi Venäjän rajan lähellä olevilla kankailla. Jollakin oli jäänyt polkupyörä tänne. Tai osa polkupyörästä.

Matkalla pohjoiseen ohitin Lihavakalajärvet.

Kannattaisi varmaan kalamiesten käväistä tuolla.

Kansanretkeilevä ystäväni sai tripillään sudelta ja karhulta palautteena, että nämä perimmäiset kysymykset ja niihin liittyvät ongelmat olisivat keinotekoisia tai itse keksittyjä. Pitäisi elää päivä ja hetki kerrallaan. Hyvä se on suden tai karhun näin sanoa, eivät he joudu viljelemään pankin maatilkkua ja etsimään riistaansa sieltä.

Eräs toinen vuorikiipeilevä ystäni totesi taannoin omistavansa vain kuluneen Karrimorin repun (check, mulla on sellainen myös) ja kajakin (ei oo…) ja jättävänsä nämä perikunnalleen. Muutoin kaikki tulee ja menee.

En usko että edes tässä välimaastossa voisi mennä se tyytyväisyyden ja tyytymättömyyden hiuksenhieno raja. Mikä ihme kompromissi olisi muuta kuin nahkamuna, jolla ei tee yhtään mitään?

Ei se asia kyllä selvinnyt Ailigastunturillakaan. Pitää kai jatkaa etsimistä. Seuraava miljoona kilometriä odottaa.

Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s