Manan majoilla

Huolimatta siitä mitä ne edustavat, käyskentelen silloin tällöin hautausmailla. Paitsi että ne ovat maallisten tomumajojen viimeisiä leposijoja, ne myöskin edustavat paikkakuntia itseään ja niiden historiaa.

Oulujärven rannalla Kajaanin Paltaniemen hautausmaalla on minulle henkilökohtaista merkitystä. Eräältä tietyltä haudalta näkyy järvelle Hevossaaren tietämille. Kesäpäivänä tuuli humisee ikihongissa muodostaen äänen, josta jokainen kainuulainen tunnistaa kotiseutunsa. Hautapaadet ovat vaatimattomia niinkuin se kansa, joka niiden alla lepää.

Suuressa maailmassa, kuten Pariisin Père-Lachaisen hautausmaalla, hautapaadet ovat kirjavia, osa yksinkertaisia, osa kuin pieniä taloja edustaen kaikkea sitä mitä leposijan haltija joskus oli. Se on kulttuurin ja historian kehto, jossa lepäävät 27-vuotiaana kuolleet nuorison runoilijat tai sitten ohittamaton, Pariisin symboli, Édith Piaf, jonka yksinkertaisessa kivessä lukee hänen oikea nimensä – Édith Gassion ja alla vaatimattomasti ’dite Piaf’, ”jota Piafiksi sanottiin”. Pariisin varpunen.

Vain tovi syyskuun yhdennentoista terroristi-iskujen jälkeen vierailin Washingtonissa. Itsestään selvää oli, että kävisin Arlingtonin hautausmaalla. Yhdysvaltain ykköshautausmaa on sotilaita ja kansakunnan sankareita varten. Hieman portin jälkeen, paraatipaikalla on kumpu, jolla on vain pari kiveä ja ikuinen tuli.

Väkeä on sen verran sankasti, että lienee joku tunnettu henkilö…

Olihan se. Viereisessä kivessä luki Jacqueline Bouvier Kennedy Onassis. Bobby oli kivenheiton päässä samalla kukkulalla. Tämä hautausmaa – jos mikä – sisältää paljon niinsanotun vapaan maailman historiaa. Eräässä nurkassa on avaruussukkula Challengerin miehistön jäännökset ja toisinto kuuluisasta, lavastetusta valokuvasta liittyen Iwo Jiman valloitukseen.

Jatkan matkaani Tuntemattoman sotilaan haudalle.

Sangen siistikampauksinen nuori sotilas suorittaa tarkkaan harjoiteltuja liikkeitä kiväärin kanssa. Juuri ennen tänne tuloa kävin katsastamassa vain muutaman metropysäkin päässä olevaa maailman suurinta rakennusta, Pentagonia. Yksi kulmaus kompleksista oli vielä rakennustelineiden peitossa, siinä korjailtiin niitä jälkiä, jotka syntyivät American Airlinesin lentokoneen törmättyä rakennukseen kun ääri-islamistit toteuttivat sitä kutsumustaan, jonka he yksin vain ymmärtävät. Elettiin sitä aikaa, kun törmäyksen seurauksena syntynyt Irakin sota oli hankalimmassa vaiheessaan, George Bush tyhmempi oli jo ehtinyt julistaa lentotukialuksen kannella – ”mission accomplished”, jonka jälkeen alkoi vasta todella tulla lunta tupaan.

Pentagonin toisella kulmalla näen juhlapukuun pukeutuneen sotilaan – rullatuolissa. Hänen molemmat jalkansa ovat nilkan kohdalta poikki ja tapaus on niin ilmeisen tuore, ettei edes proteeseja ole vielä saatu. Rullatuolin takana on vanhempi mies, jonka tulkitsen sotasankarin isäksi. Hänen ilmeensä on tuskastunut ja turhautunut. Vaikka näinkin heidät vain hetken, tilanteesta ei voinut erehtyä, isä oli helpottunut, että poikansa on elossa mutta samalla sanattoman turhautunut ja huolestunut siitä tulevaisuudesta, joka jalatonta poikaa odottaisi.

Olisin mielelläni kuvannut heidät mutta ilmeisesti jonkinlaiseen palkitsemistilaisuuteen valmistautuvan isän ja pojan tilanne oli niin herkkä, etten kertakaikkiaan voinut mennä kysymään lupaa kuvaamiseen.

Palataan Arlingtoniin. Kävellessäni tasaisten ruohomattojen ja hautakivien lomassa kuulen tykillä ammuttuja kunnialaukauksia, jotka muistuttavat että tämä todellakin on edelleenkin kasvava hautausmaa. Toisaalla oli hautajaiset menossa. Kaikki eivät selviä rullatuolissa Pentagoniin hakemaan Purple Heart -kunniamerkkiä. Samantapaisia rivistöjä olin jo nähnyt Normandiassa Colleville-sur-Merin kylän hautausmaalla, jossa myös lepää amerikkalaisia sotilaita, kukkulalta on suora näkymä Omaha Beachille. Steven Spielbergin elokuvassa Pelastakaa sotamies Ryan voi nähdä kyseisen hautausmaan.

Alan jo kääntyä poispäin kun törmään vielä yhteen merkittävään kiveen. ”Ruskea pommittaja” Joe Louis lepää täällä. Yhdysvaltain historia ei olekaan niin mustavalkoinen kuin voisi luulla – mustan kansanosan suuren sankarin viimeinen leposija on täällä. Tai – ehkä se historia on monilta osin juurikin mustavalkoinen.

Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s