Viimeinen valssi

Astun tällä artikkelilla pahasti retkitoveri Matin varpaille, joka on musiikin ammattilainen. Mutta onneksi diletantinkin on helppo kuunnella ja arvostella musiikkia.

YLE teki viimeinkin kulttuuriteon ja lähetti Martin Scorsesen ohjaaman elokuvan The Band -yhtyeen viimeisestä konsertista, The Last Waltz. En ole varma olenko edes nähnyt sitä koskaan ennen. Mutta siitä olen varma, että kyseisen levyn hain joskus 80-luvun lopulla pimeänä talvi-iltana Sotkamon kirjaston levyosastolta. Ehkä se oli sillä kertaa kun otin 84 vinyyliä sieltä kerralla kuukaudeksi lainaan, kirjastovirkailija haki takahuoneesta Heikki Poroilan, joka katsoi hetken minua ja antoi sitten luvan ottaa koko kasan kerralla mukaan.

Olen kuunnellut triplalevyä harvakseltaan mutta konsertin artistit ovat usein olleet vuosien varrella ajankohtaisia. The Band – Bob Dylanin entinen taustabändi sinällään teki kappaleen The Night They Drove Old Dixie Down, jolla on oma paikkansa kevyen musiikin historiassa – ja minunkin mielessäni. Konsertin artisteista olen nähnyt livenä neljä, osan useampaan kertaan (tai oikeastaan kuusi kun Ringo Starr ja Ron Wood lasketaan myös).

Olen aina hämmästellyt legendaksi noussutta Bob Dylania, joka konserteissaan on täysin karismavapaa, mutta tehnyt toki monia paikkansa ansaitsevia biisejä. Ensimmäisen kerran hänet nähdessäni totesin, että lämppärinä (ja taustabändinä myös) toiminut Tom Petty and the Heartbreakers oli paljon parempi. Tom Pettystä… hänellä on mm. kappale Into the Great Wide Open… arvatkaa mistä tämä blogi on saanut nimensä… (ja eräät valokuvat).

Karismavapaasti voi tehdä hienoja biisejä. Kaksi kertaa olen nähnyt David Bowien lavalla ja molemmat konsertit olivat pettymyksiä, tylsästi tietysti siitä syystä ettei kaveri ole pitkään aikaan pystynyt tekemään minuun iskevää musiikkia eikä hän suostunut veivaamaan vanhoja virsia enää. Mutta sillä sekunnilla kun herra David Robert Jones (alias Bowie) astui lavalle, oli helppo ymmärtää miksi hän on sitä mitä on. Samoin The Last Waltz -konsertissa esiintynyt Eric Clapton, joka on tehnyt joukon keskinkertaisia kappaleita, osa hyviäkin, nosti välittömästi ihokarvat koholle kun hän tuli lavalle. Muistaakseni silloin soi In The White Room. Karismaa joko on tai ei ole.

Minua paremmin tuntevat tietävät mikä on Fab Four. Sillä ei tässä yhteydessä tarkoiteta yleisesti tunnettuna terminä The Beatlesia. Allekirjoittaneen Fab Four on Bruce Springsteen, Carlos Santana, Neil Young sekä Van Morrison. Kaksi näistä esiintyi The Last Waltz -elokuvassa. Santanan olen nähnyt useamman kerran ja vaikka hän onkin suhteellisen karismavapaa lavalla ilmeisesti omavalintaisesti, niin musiikki on aina toiminut. Ehkä hän on ajatellut ettei tarvitse leikkiä rocktähteä, Gibson puhuu puolestaan. Ja niin puhuukin.

Springsteen on tietysti omassa luokassaan. Kolme parhainta näkemääni konserttia ovat Frank Marinon Oulun keikka 80-luvulla (Torniaisen Unskille kiitokset kyydistä), John Fogertyn ensimmäinen Helsingin keikka ja sitten Neil Youngin vuoden 1993 keikka Nordenskiöldinkadulla. Kategorian ulkopuolella ovat Springsteenin konsertit, joista paras on ensimmäisen käyntikerran toinen keikka. Mutta odotusarvo oli niin kova, että sitä ei oikein voi laskea ja kaikki se oli tiedossa jo etukäteen. Olin kuunnellut konserttiäänitteitä, nähnyt Detroit Medleyn livenä telkkarista ja sitten tiesin vanhoista Tukholman-keikoista, jotka kestivät kuusi tuntia.

Ivan Morrison – Van the Man – Mister Caledonian Soul. Valitettavasti olen nähnyt hänet vain kerran konsertissa. Se tapahtui Kulttuuritalolla vuonna yksi ja kaksi. Taustana oli The Chieftains. Diivana tunnettu pääesiintyjä lopetti biisin kesken, olisiko ollut The Moondance, kun novisiibändi (helvetin iso hymiö) The Chieftains ei pystynyt soittamaan sitä herran haluamalla tavalla. Konsertti ei ollut sitä luokkaa kuin se voisi olla mutta ainutlaatuinen näyte mitä voisi olla saatavilla parhaassa tapauksessa, jota artistin tuntien ei ehkä ole koskaan tulossa.

Mutta se Neil Young. Pidin hänestä jo ennaltaan ja Nordenskiöldinkadulla heinäkuussa 1993 kaikki tiet olivat avoinna. Vieressäni oli raavas kaveri, joka oli karannut sairaalasta päästäkseen tapahtumaan ja kolmannen biisin kohdalla hän jo itki (look out mama there’s a white boat comin’ up the river…). Toisella kertaa Neil Youngin taustana oli viimeinkin Crazy Horse ja silloin Niilo näytti kuinka soitetaan kitaraa. Konsertti päättyi kuin nuotiota olisi poltettu raivoisalla liekillä loppuun ja viimeisille hiilille olisi kaadettu bensaa. Viimeisen soinnin kaiuissa hiilet olivat valkohehkuisia. Yleisöllä katosi happi ja haukoin henkeäni.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Viimeinen valssi

  1. Paluuviite: Strawberrypath Records lopettaa toimintansa | Tarinoita avarasta maasta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s