Georgetown, Guyana

Aina ei kaikki mene kuin Strömsössä.

Lähdettiin aamulla Paramaribosta kahdeksalta. Se oli taas se perinteiset kaksi ja puoli tuntia kun matkan piti kestää. Puolessa välissä kuskimme sitten suvaitsi kertoa, että siitä rajajoelta ei muuten sitten pääse ylitse kuin virallisella lautalla, joka lähtee puoli yhdentoista maissa. Mutta hän ajaa ”harder” jotta ehditään. Kaahattiin siinä sitten ajoittain 170 lasissa, taajamassa viidenkympin alueella vain karvan verran alle 140. No eihän siihen tietenkään ehditty.

Mutta yllätys yllätys, hänellä onkin kaveri, joka voi hommata meille lähtoleimat Surinamista ja hoitaa venekyydin (laittoman) ylitse ja sitten tarvitsee vain lahjoa Guyanan rajamiehet. Taksikuski tietenkin haluaa pienen korvauksen tästä ja sitten pitäisi maksaa hänen kaverilleen ja tietenkin Surinamin rajamiehille leimasta.

Kyllä taas suomipoikia vietiin. Arvioitiin siinä sitten vaihtoehtoja ja lähdettiin vedätykseen mukaan. Matkan varrella kyytiin tullut herra Xandrio Florian hoiti rajamiesten korruption ja veti itse siinä välistä. Kaveri jostain syystä näytti oman passinsa ja sain siitä nimen, jos se passi nyt sitten oli oikea. Ajettiin 40 kilometria Nieuw Nickeristä rajamiehen luokse ja maksettiin. Sitten ajettiin takaisin Nieuw Nickeriin, jossa saavuttiin hyvin epämääräiseen joenrantaan.

Joenrannassa odotti 20-30 joutilaan näkoista nee… anteeksi kauppamiestä. Ne kaikki hyokkäsivät viikon parhaan saaliin kimppuun. Jokainen joka pääsi koskemaan tai liikauttamaan jotakin matkatavaraa, vaati osaansa. Give my money, give me money ja sitten kun varmasti kaikki Surinamin rahat oli kupattu meiltä, viesti oli give my any money. Neuvoteltiin kyydistä. Joku nee… anteeksi kauppamiehistä sanoi, että no problem, kaikki sujuu hyvin. Jonkun mielestä meidän pitää lahjoa vastarannalla Guyanan rajamiehet, jonkun mielestä (varsinkin niiden jotka eivät saaneet rahaa) meidät palautetaan takaisin, yksi sanoi että olemme vaikeuksissa jos vastarannalle ei ole sovittu kyytiä.

Arpa oli oikeastaan heitetty jo silloin kun hoidimme lähtoleimat passeihin Surinamista, jos jäisimme yoksi Nieuw Nickeriin, olisi vaikeaa seuraavana päivänä selittää väärän päivän leimoja. Kahlatessamme pieneen veneeseen Surinamin rannalta emme tienneet minne meitä vietiin ja mikä meitä siellä odottaisi. Ei ollut mitään takeita siitä kuka näistä kusettaa vai kusettaisiko kaikki. Maksu tietenkin etukäteen. Herjoja lensi ja osa teki takapuolen takana hävyttomiä liikkeitä.

Joki oli aika leveä ja aallot tulivat Atlantilta, matka kesti varttitunnin ja vastarannalla, yllätys yllätys, odotti samankaltainen reilukerho. Kun sanoimme, ettei meillä ole teille rahaa ja kannamme kamamme itse, saimme taas kuulla mairittelevia arvioita valkoisista miehistä. Jokainen tarjosi kyytiä Georgetowniin ja kaikki olivat muita parempia. Ainoa huolemme siinä vaiheessa oli saada Guyanaan saapumisleima ja sitä ennen edes loytää koko h…vetin immigration toimisto. Kamoja raahattiin helteessä jonkin matkaa ja sitten tehtiin strategia rajavirkailijoita varten. Yllättäen päivän asiallisin henkilo loytyi sieltä, hän huomautti että olimme tulleet maahan laittomasti, mutta kun pistimme vanhimman miehen eteen ja yksi oli kovin sairas, niin pääsimme lävitse ja saimme elintärkeät leimat passeihin. Ilman niitä ei nimittäin päästä maasta ulos.

Herra nimeltä Nicholas tyrkytti itseään vähiten ja osasi esittää asiansa parhaiten ja kun hintakin oli kohtuullinen, joten lähdimme kahdella autolla kohti Georgetownia. Nuori mies Nicholas tosin tuntui uskovan vielä kuolemattomuuteensa ja vauhti oli sen mukaista. Ajoimme taajamien lävitse yli sataa, ohitimme kaikki hiljempaa ajavat autot ja mopot. Väistelimme ihmisiä, vuohia, nautoja, aaseja, koiria ja luultavasti myos kanojakin. Mietin siinä matkan aikana, että jos kaveri ajaa ammatikseen, niin mikähän mahtaa olla odotettavissa oleva elinikä.

Toivoin toki, ettei tuuri lopu meidän reissumme aikana. Sekin oli turha toivo. Nelisenkymmentä kilometriä ennen Georgetownia moottoripyoräilijä kaatui tiellä eteemme, ehdin nähdä vain että johonkin tummaan osuttiin ja silmänurkasta vilahti jotakin tummaa myos. Nicholas sai pidettyä auton tiellä emmekä lähteneet pyorimään emmekä ajaneet vierellä olevaan tulvan täyttämään ojaankaan. Moottoripyoräilijä oli onnekseen heittäytynyt oikeaan suuntaan ja ohitimme hänet, en tiedä kuinka läheltä. Nicholaksen onneksi kaveri oli kännissä ja hänet pidätettiin. Meillekään ei käynyt mitään mutta Nicholas paralla ei ole enää ajokelpoista autoa. Rengas tietenkin hajosi, osa lokasuojan katteista, syyläri meni sisään ja vaihteisto hajosi. Ja varmaan jotakin muutakin. Kuviakin olisi, mutta nyt ei enää tänään jaksa.

Tällaista siis tänään. En käy tässä kuvailemaan tunnelmia sen enempää, jokainen mukana ollut sen tietää ja muut eivät välttämättä ymmärrä.

Nyt on jäljellä enää huomispäivä, jolloin pyrimme olemaan tulematta ryostetyksi tässä kadulla. Sitten aamuoinen herätys ja lento Trinidadin ja New Yorkin kautta Suomeen. Minun puolesta saa olla pakkastakin.

Asiaan varmaan palaan vielä ainakin Pelastuksen saarien osalta ja ehkä jonkinlaisen jälkikirjoituksen muodossakin, mutta sanottakoon se nyt ja tässä: kiitokset hienolle matkaseuralle – Matti, Pena (jotka sai meidät lopulta tuppeenkin Brasiliassa), Kajtsu ja Reijo. Ja tietenkin Harrylle, joka junaili reissun ja erityiskiitos että luovit meidät tämänkin päivän lävitse. Anytime, anywhere, anything – jos vaan polkumme joskus vielä kohtaavat.

Over and out.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Georgetown, Guyana

  1. Taru sanoo:

    Jösses 😮 Jo on sen tason extreme-matkailua että jos ite just ja just selviää tuhkapilvestä, niin ei ihan heti houkuttele tuollainen… Mutta kun päälle laittaa hienot maisemat ja ne paremmatkin kokemukset, niin onpa ainakin ikimuistoinen matka! 😀

Kommentointi on suljettu.