Aconcagua – huipulle ja takaisin

Rannekelloni piipitti kello kaksi yöllä. Tunnelma oli sangen intiimi, kolme äijää nukkui sardiinityylillä Matin kahden hengen teltassa. Ensimmäinen joka liikahti, varisti hengityksestä teltan seinään ja kattoon muodostuneen kuuran päällemme. Huusin herätyksen naapuritelttaan Harrylle ja Karille. Yllättävää kyllä, olin jopa nukkunut ahtaassa teltassa kuuden kilometrin korkeudessa White Rocks -leirissämme. Suurin osa Aconcaguan normaalireitin kiipeilijöistä käyttää tunnin matkan alempana olevaa Berlin-leiriä mutta tämä vaihtoehto oli parempi, lähempänä huippua ja pienempi vaara sattua sulattamaan keltaista lunta. Olo oli hyvä vaikken käytännössä ollut pystynyt syömään useaan päivään. Sulatimme lunta juotavaksi – se maistui bensalle ja närpimme vähän haaleassa vedessä uivaa mysliä mutta ei sekään maistunut.

Lähdimme pimeään yöhön kohti ylämäkeä, satoi kevyesti lunta. Matti oli nopein ja oli helppo seurata perässä hänen otsalamppunsa valoa. Vaikka edellisenä iltapäivänä valoisan aikaan tutkimme reittiä ylöspäin, en tiedä mistä olisin sen itse keksinyt säkkipimeässä yössä jos olisin ollut ensimmäisenä.

Ensimmäiset tunnit matka sujui helposti ja lumisade loppui mutta samalla ilma alkoi kylmenemään. Saavuimme Independencia-majalle noin 6500 metrin korkeuteen. Sen sanotaan olevan maailman korkeimmalla sijaitseva vuoristomaja. Oikeasti ”maja” on pitkulainen ja matala koirankoppi, jonka seinistä ja katosta osa puuttui. Eipä se mikään ihme tosin ole, silloin kun Aconcagualle iskee myrsky, Viento Blanco, näillä paikkeilla voi tuulen nopeus olla jopa 250 km tunnissa.

Majalta alkaa pitkä ja tasainen poikkikulku kohti Canaletaa, huippuharjanteelle nousevaa paikoin jyrkähköäkin kuluaaria. Ennen Canaletan alkua polulla on iso kivi, jätän siihen vaellussauvan ja valjaat, mukaani otan vain jäähakun. Ylempänä Canaletassa kuulin Harrylta, että Ilkka oli kääntynyt juuri tässä kohtaa takaisin alas. Hänellä oli ruvennut jalkaterät paleltumaan ja alhaalla leirissä havaittiin päätös oikeaksi kun varpaan kärjet olivat alkaneet jo mustua. Näissä korkeuksissa ääreisverenkierto heikkenee, jonka seurauksena sormet ja varpaat ovat ensimmäisenä vaaravyöhykkeessä.

Aamun sarastaessa lähden nousemaan Canaletaa, kerralla pystyy ottamaan askeleen tai kaksi. Välillä joutuu ponnistamaan hyllyn päälle kolme askelta ja sen jälkeen on pakko jäädä huohottamaan kädet polviin nojaten ja odotella hengityksen tasaantumista. Matkaa ja korkeutta ei ole jäljellä enää paljon, nelisensataa metriä, mutta tunnissa pystyn etenemään vain sata metriä. Kylmyys alkaa vaivata ja haen vaatteiden sisällä olevaa vesipulloa, jonka sisältö on jäätynyt vaikka se oli ruumista vasten. Kolmen tunnin ponnistelun jälkeen saan tarpeekseni ja päätän kääntyä takaisin alas. En ole ottanut vielä yhtään kuvaa koko matkalta, joten päätän kiivetä viitisen metriä ylöspäin pienelle hyllylle ja levätä siinä hetkisen ennen paluuta.

Canaletan yläosa huipulta nähtynä, vasemmalla Guanaco-harjanne

Aurinko tuli viimein esiin huipun takaa ja lämmitti istumapaikkaani. Samalla mieli koheni eikä tuntunut enää niin kylmältä. Annan sittenkin periksi joskus toiste, jossakin toisessa asiassa. Sitäpaitsi, huippukin näyttää olevan jo lähellä.

Saavutan pian Aconcaguan kahta huippua yhdistävän Guanaco-harjanteen. Kurkkaan reunan ylitse varovasti lähes kolme kilometriä korkealle jyrkälle eteläseinämälle. Reitti kääntyy kohti päähuippua ja helpottuu. Saavutamme huipun Karin kanssa yhdessä. Alue on tasainen, hieman squashkenttää isompi. Toiselta reunalta se kaartuu alas kohti Puolalaisten-jäätikköä, pystysuoran eteläseinämän reunalle ei uskalla mennä mahdollisen lumilipan vuoksi. Otamme kuvat huipulla olevan ristin äärellä ja lähdemme pian alaspäin.

Pakollinen pönötyskuva huipulta

Canaletaa oli toki helpompi laskeutua alas kuin nousta ylös. Mutta voimat alkoivat huveta kun sai skarpata ettei olisi kaatunut. Kari oli nopeampi ja jäin tulemaan omaa vauhtiani. Canaletan lopussa on luminen kapea poikkikulku, johon joku kaupallinen retkikunta oli fiksannut köydenkin. Tämän paikan jälkeen reitti olisi väsyneellekin jo turvallinen, joten pysähdyin lepäämään ennen poikkikulkua. Ei se rinne siinä alla ole mitenkään erityisen jyrkkä mutta jos poikkikulussa kaatuu, niin vauhti kasvaa lumikentällä nopeasti ja loppuu todennäköisesti kilometrin verran alempana.

Pian tulin kivelle, jolle olin jättänyt varusteita ja muutkin käyttivät sitä varastopaikkana. Kas, pojat ovat jättäneet minulle pussillisen suklaata ja pähkinöitä tänne. Ehdin syödä niitä hetken aikaa kunnes tajusin ettei meillä ollut tällaisia edes mukana ja miksi he olisivat edes uskoneet, että löytäisin ne. Pistin pussin takaisin. Vähäinen happi ja väsymys alkoi vaikuttamaan jo ymmärryskykyyn. Hieman alempana päätin säästää voimia ja laskea yhden lumisen mäen pätkän persmäkeä. Vauhti nousi hetkessä ja päätin sitten jarruttaa iskemällä kengänpohjat jäärautoineen jarruksi. Todella typerä teko. Selvisin hädin tuskin ilman murtunutta nilkkaa. Olisi pitänyt jarruttaa jäähakulla.

Hieman ennen leiriämme normaalireittiin yhtyy naapurina olevasta Vacas-laaksosta nouseva Falso los Polacos -reitti. Mielestäni aloin saapua leirimme lähettyville mutta maisema ei näyttänyt tutulta – olinhan noussut tämän pätkän yöllä – eikä ketään tullut enää vastaan. Pieni paniikki alkoi kehittymään kun luulin laskeutuvani väärään laaksoon ja voimia palata takaisin ylös ei enää olisi. Viimein kiven takaa kuitenkin nousi Harryn pää ja löysin leirin.

Join vähän valmista urheilujuomaa ja kasasin kamat isoon reppuun ja sitten 1700 korkeuserometriä laskeutumista perusleiriin. Oikaisimme kakkos- ja ykkösleirien ohitse Gran Acarreon kautta. Rinne koostui pienistä tennispallon kokoisista kivistä, jotka toimivat jyrkemmissä kohdissa kivasti kuulalaakerin lailla ja vetivät miehen kumoon muutaman kerran. Tämä rinne oli aivan viimeinen niitti sitten. Opin viimein mitä on olla väsynyt ja missä kulkee suorituskyvyn rajat. Ihmisen suorituskyky ei lopu silloin kun alkaa väsyttämään. Se ei lopu myöskään silloin kun alkaa tuntumaan pahalta tai jopa v…ttamaan.. Sen jälkeen on hyvin paljon toimintakykyä jäljellä, jos on vaan halua ja sitkeyttä.

Loppuosa oli helppoa laskeutumista perusleiriin mutta olin niin väsynyt, että jaksoin kävellä alamäkeen vain kymmenen minuuttia kerrallaan. Sitten istuin kymmenen minuuttia. Viimeinen tauko oli pakko pitää perusleirin yläosassa vaikka teltalle oli matkaa vain muutamia kymmeniä metrejä. Heräämisestä oli kulunut kahdeksantoista tuntia kun olin viimein perillä. Ilkka purki repustani makuupussini ja levitti sen telttaan ja käski mennä nukkumaan. Sen suurempaa palvelusta ei siinä tilanteessa olisi toiselle voinut enää tehdä. Mutta mieleenkään ei tullut, että kuka perkele keksi kiivetä Aconcaguan.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Aconcagua – huipulle ja takaisin

  1. Paluuviite: Strawberrypath Records lopettaa toimintansa | Tarinoita avarasta maasta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s