Lenin-setä asuu viidakossa

Tässä yhteydessä on ehkä syytä todeta, että olen niin tylsä ja mielikuvitukseton henkilö, että nämä blogini tarinat eivät ole fiktiota – mikään osa niistä. Joskus kuvailen joko omiani tai matkakumppanieni tunnelmia, mutta nimet ja tapahtumat ovat tylsän ja tappavan tosia. Tähänkin juttuun liittyen on hyvä muistaa Ecuadorin olevan poliittisesti pitkälti samassa leirissä Venezuelan kanssa.

Istuin kahdeksan tunnin bussimatkan ämyrin kohdalla. Quiton humppaveikot panivat parastaan ja korvani soivat kun bussi viimein saapui Lago Agrioon, Kolumbian rajamaille. Kaupunki näytti ennakkotietojen mukaisesti nykypäivän villiltä länneltä, jossa valkonaaman on parasta pysyä neljän seinän sisällä pimeän aikaan. Iltaa vietimme hotellin sisäpihalla hukuttamalla kiipeilyosuuden pettymykset aguardienteen. Taannoinen Aconcaguan kiivennyt porukka oli koolla taas, mutta nyt Cotopaxin ja Chimborazon huiputtamiset tyssäsivät ennen viittä ja puolta kilometriä. Paitsi Matilla, joka tietysti veti loppuun asti.

Olin hieman hermostunut, näissä metsissä pitävät majaansa Kolumbian hallitusta vastustavat FARC-sissit, jotka viimeksi viisi vuotta sitten sieppasivat länsimaisia turisteja Cuyabeno-joella, jonne menisimme huomenna. Jännitys vaihtui innostukseen kun pääsimme joelle, jo muutama vuosi sitten etelä-Perussa tutuksi tulleisiin maisemiin. Silloin liikuimme kymmenisen päivää Madre de Dios ja Manu-jokia pitkin.

Matille tämä oli ensimmäinen kerta Amazonasilla ja hän kuvaili blogissaan tunnelmiaan näin: ”Viidakko on ensikertalaiselle hämmentävä, jopa hieman painostava kokemus. Vaikka olisi lukenut kirjoja, nähnyt kuvia ja siten periaatteessa tietäisi jotakin etukäteen, itse paikalla on silti vaikea tajuta, että jotakin tällaista on todella olemassa. On kuuma, ruskea joki jatkuu samanlaisena loputtomiin mutkitellen, vihreä läpitunkematon lehvästö molemmilla puolilla, jättiläispuita ja köynnöksiä, puulajeja ei auta ruveta laskemaan. Värikkäitä lintuja ja valtavia perhosia lentelee ympärillä, ja lintujen, hyönteisten, sammakoiden ja apinoiden äänet ovat käsittämättömiä.” En voisi sitä tuon paremmin sanoa. Itselläni tuli mieleen, että jos maa polttaisi jalkojen alla, näihin metsiin olisi helppo kadota, eläminen ei ehkä olisi kovin leveätä mutta kenellekään siitä ei tarvitsisi tiliä tehdä.

Cuyabeno-joki

Joka tapauksessa Ecuadorin pääkaupungin Quiton nihkeä viileys vaihtui päällekäyvän kuumaan ja kosteaan ilmaan. Matkalla joelle ohitimme näiden metsien suurimman uhkan, monikansallisten öljy-yhtiöiden öljykentät. Niistä on tulossa tämän köyhän maan toiseksi suurin elinkeino. Se suurin ei ole laillinen – mutta sen verran merkittävä, että tässä lähistöllä on kaupunki nimeltä El Coca.

Ötökkäkammoiselle tämä retki ei sovi. En toki pidä tulitikkuaskin kokoisista torakoista, joita pimeän tullen juoksentelee joka paikassa ja jotka tunkevat reppuun, jos sen erehtyy jättämään moskiittoverkon ulkopuolelle, mutta kyllä ne silti voi sietää. Sänkyni yläpuolella majaileva tarantella ei myöskään haittaa, kunnes se joutuu tappeluun lajitoverinsa kanssa ja kiistan hävinnyt osapuoli putoaa suojanani olevaan moskiittoverkkoon. Hätistän sen tietenkin siitä pois mutta jotenkin uni on kevyttä kun yöllä kättä ojentaessani osun johonkin pehmeään ja rupean miettimään onko se juuri se mikä ensin mieleen tietenkin tulee.

Majamme vakituinen asukas

Sitten on tietenkin aamut. Meillä on saappaat, jotka jätämme yöksi ulos. Kollega Savila joutuu toteamaan, että joko kenkä on pienentynyt tai jalka on kasvanut yön aikana kun ei jalka enää sovi kenkään. Vai olisiko kengässä sittenkin joku roska. Sehän selviää kun työntää käden kengän kärkeen. Jotakin pehmeää siellä on. Ja karvaista. Samassa uuden kodin löytänyt sangen reilunkokoinen hämähäkki tympiintyy häirintään ja juoksee käsivartta pitkin pois. Tästä opimme aamuisin kopistelemaan kengät ja ennen jalan tai muunkaan ruumiinosan sinne sijoittamista tutkimme sen vielä lampun valolla. Täällä kun on sellaisiakin otuksia, jotka eivät pelkästään juokse pakoon.

Ammoisella Perun-retkellä Manun kansallispuistossa suomalaissyntyinen oppaamme Arto Ovaska totesi, että katsokaa mihin kätenne asetatte, viidakossa ikävyydet tulevat pienissä paketeissa. Ei näissä puskissa jaguaarit juoksentele joka päivä vastaan.

Mielenkiintoisia ihmisiä näillä retkillä tapaa. Oppaaksemme saamme herran, joka tuntuu ehtymättömältä tiedon lähteeltä kasvien, eläinten ja näiden metsien alkuperäisten asukkaiden tapojen suhteen. Luennot ovat niin pitkiä ja uuvuttavia, että välillä toivoisi tiedon lähteen vihdoinkin jo ehtyvän. Ainakin siinä vaiheessa kun illan pimeydessä veneen keulaa tungetaan joenvarren mangrovepuskiin ja yritetään etsiä kaimaaneja. Samalla saamme kaikki oksien pienet asukit päällemme. Oppaamme nimi on – uskomatonta mutta totta – Lenin.

Leirissä seuraa pitää nuori poika, joka puhuu pelkästään espanjaa. Kielen hyvin hallitseva Harry jututtaa poikaa ja saa selville, että hän on 14-vuotias orpo. Isänsä ja äitinsä ovat kuolleet ja hän on nyt hankkimassa elantoaan tekemällä pikku puuhia matkanjärjestäjämme leirissä täällä Amazonasin alkulähteillä. Niin ja pojan nimi on – tietenkin – Stalin.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s